Naton pelotestrategian uudistamisen haasteet 2014-2021

Abstract

Tässä tutkimuksessa käsitellään Naton pelotestrategian uudistamisen haasteita vuosina 2014‒2021. Krimin valtauksen jälkeen Naton katsottiin kääntyneen takaisin oman alueensa puolustukseen. Voimavaroiltaan ylivoimainen läntinen yhteisö kuitenkin näytti kyvyttömältä muodostamaan pelotetta revisionistiselle Venäjälle, joten Naton pelote ja puolustus kyseenalaistettiin. Tutkimustehtäväksi määritettiin arvioida sitä, millainen on Naton kyky vastata turvallisuusympäristön muutoksiin pelotteeseen perustuvalla strategialla. Tästä johdettiin tutkimusongelmaksi: millaisia haasteita Nato turvallisuusyhteisönä kohtasi uudistaessaan pelotestrategiaansa Venäjän varalta vuosina 2014‒2021?

Tutkimuksen ensisijaisaineisto muodostuu Naton huippukokousten julkilausumista ja kommunikeoista vuosilta 2014‒2021 sekä Naton valtionpäämiesten tapaamisessa vuonna 2019 annetusta julkilausumasta. Tutkimuksen aikana aineistoa hankittiin myös haastattelemalla Nato-esikunnissa tutkimuksen tarkastelujakson, vuosien 2014‒2021, kuluessa palvelleita suomalaisia upseereita. Aineistoon lukeutuu myös tutkimuskirjallisuutta sekä tilastoja. Tutkimuksen teoreettisena perustana ovat Alexander Wendtin kehittämä kansainvälisiä suhteita käsittelevä sosiaalisen konstruktivismin teoria sekä Karl Deutschin ym. rakentama ja Emanuel Adlerin ja Michael Barnettin edelleen kehittämä turvallisuusyhteisöteoria. Naton pelotestrategiaa ja pelotetta analysoitiin yleisen peloteteorian ja erityisesti Patrick M. Morganin kollektiivisen toimijan pelotetta koskevien näkemysten lävitse. Tutkimusmenetelmänä käytettiin teoriasidonnaista sisällönanalyysia.

Tämän tutkimuksen perusteella Naton pelotestrategian uudistuksen haastoi ennen muuta lavea ja epäyhtenäinen uhkakäsitys. Jäsenvaltiot eivät jakaneet käsitystä Venäjän uhkasta tavalla, joka olisi johtanut tavoitteeseen luoda pelote Venäjää vastaan. Toiseksi Naton ydintehtäviä ‒ kollektiivinen puolustus, kriisinhallinta ja yhteistyövarainen turvallisuus ‒ ei priorisoitu eikä niiden sisältöjä määritelty poliittisessa ohjauksessa siten, että se olisi antanut pelotestrategian toimeenpanolle ja suorituskykyjen kehittämiselle selvän suunnan. Tällä oli vaikutusta pelotteen muodostamiseen, etenkin kun käytettävissä olevat suorituskyvyt olivat puutteelliset. Uhkakäsitysten jakautuminen alueellisesti eurooppalaisten jäsenvaltioiden kesken, erityisesti itäisen ja eteläisen sivustan välillä, näkyi sovittujen uudistusten toimeenpanossa ja asevoimien kehittämisessä. Naton toimintaa leimasivat kollektiiviselle toimijalle ominaiset hitaus ja varovaisuus. Tehdyt toimenpiteet olivat reagointia turvallisuusympäristön muutokseen eivätkä muodostaneet estävää pelotetta Venäjää vastaan. Pelotestrategian uskottavuus jäi kyseenalaiseksi.

Tutkimuksen perusteella turvallisuusyhteisön kykyyn muodostaa pelotetta vaikuttavat merkittävästi uhkakäsitykset, konsensusperiaate, kollektiivinen identiteetti ja luottamus. Uhka yhdistää sekä teorioita että Naton pelotestrategian uudistamisen haasteita. Strategiasta saavutetaan nimellisesti konsensus, mutta päätösten toimeenpanoon ei sitouduta. Naton kyky vastata turvallisuusympäristön muutoksiin perustuu turvallisuusyhteisön lujuuteen. Haasteiden taustalla ovat kollektiivisen identiteetin heikkous ja viimekädessä jäsenvaltioiden keskinäisen luottamuksen puute.