Vanhat nuoria vastassa

Kevätkorvalla tänä vuonna Tanskan parlamentti hyväksyi äänioikeusikärajan alentamisen 21 vuodesta 18 vuoteen. Uudistusta kannatti 110 kansankäräjämiestä ja sitä vastaan äänesti 66. Enemmistön muodostivat vasemmistolainen oppositio sekä runsaasti edustajia kaikista porvarillisista hallituspuolueista.

    Tällainen perustuslain muutos on Tanskassa alistettava kansanäänestykseen, joka järjestettiin nyt kesäkuun lopulla. Tulos on paitsi suuri yllätys myös vakava muistutus parlamentaarikoille. Kävi näet niin, että eduskunnan hyväksymää äänioikeusikärajan alentamista vastusti kolme neljästä äänestäjästä. Jaa-ääniä, siis reforminkannattajia, oli vain neljännes kansanäänestykseen osaaottajista. Ja kun äänestysosanotto laiskasta vaalitaistelusta huolimatta oli sentään 63 %, voitiin vastaansanomattomasti osoittaa, että kansan suuri enemmistö oli äänioikeusikärajan alentamista vastaan. Lisäksi oli todettavissa, että kansalaisten kannanotto oli yhtäläinen kautta maan, sillä Tanskan 126 vaalipiirissä oli kaikissa uudistuksen vastustajilla selvä enemmistö. Grönlanti oli poikkeus, siellä olivat jaa-äänet voitolla. Erikoisuutena voidaan mainita, että molemmat grönlantilaiset kansanedustajat olivat olleet ei-miehiä.

    Nyt kysytään Tanskassa levottomina, mistä johtui, että kansan valituilla oli niin puutteelliset tiedot kansalaisten mielipiteistä. Onhan todella erikoislaatuista, että n. 2/3 enemmistö kansankäräjillä muuttuu 1/4 vähemmistöksi kansan parissa (kansanäänestyksessä annettiin 445 006 jaa-ääntä ja 1 638 562 ei-ääntä). Tällainen tapaus antaa aihetta yleisempäänkin pohdintaan: tuoko parlamentaarinen kansanvalta aina esille kansan tahdon?

    On selvää, että Tanskassa on huolellisesti analysoitu äänestyksen tulokseen liittyviä tekijöitä. Ratkaisevaa on ollut naisten asettuminen äänioikeusikärajan alentamista vastaan. Yleensä on todettu, että nuorten muodostamien äärimmäisyysryhmien ärsyttäväksi koettu toiminta on yhtähyvin porvarillisissa kuin työväestön piireissä vaikuttanut torjuvan mielialan leviämiseen. Äidit ovat ilmeisesti olleet herkimpiä.

    Asianlaita on sellainen, että Tanskassa on nuorison ulkoparlamentaarisella oppositiolla ollut tuulta siipien alla. Merkittävä joukko nuorta sivistyneistöä, taiteilijoita, säveltäjiä, opiskelijoita, on vetänyt huomiota puoleensa laajan ns. maanalaisen julkaisutoiminnan, mielenosoitusten yms. avulla.

    Johtavana ideologina on entinen sos.dem. valtiovarainministerin lahjakas anarkistipoika Ole Grünbaum. Kuinka suuriin nuorisojoukkoihin tällä liikehdinnällä on vaikutusta, ei ole selvitetty, mutta monet äärimmäisyysilmiöt nuorison parissa ovat kuitenkin aikaansaaneet pelkoreaktion vanhemman väen keskuudessa, mistä kansanäänestyksen tulos on vakuuttava todistus Hätkähdyttävänä on varmaan pidetty äskettäin perustettua lapsiyhdistystä, "Börnesamfundet af 1969", jonka jäsenten ylin ikäraja on 16 vuotta ja jonka toimintaan ei vanhempi väki saa ottaa osaa eikä vaikuttaa siihen. Tämän yhdistyksen toimesta järjestettiin kesäkuussa 10-vuotisten lasten mielenosoitus Kööpenhaminan raatihuoneen edessä! Sen tarkoituksena oli saada enemmän leikkipaikkoja lapsille, mutta siinä sivussa vaadittiin ylipormestari Urban Hansenin erottamista.

    Nykyistä nuorisoa kohtaan tunnetaan Tanskassa enemmän pelkoa kuin sanokaamme tämän vuosikymmenen alussa virkeästi toimineita uusradikaaleja kohtaan. Todettavissa onkin, että sen ajan ultraradikaalit ovat nyttemmin systeemin, establishmentin, kuuliaisia ja arvatenkin onnellisia jäseniä ynnä kannattajia, yliopiston opettajia, kirjailijoita, toimittajia, näyttelijöitä jne. Heidän seuraajiensa, vuosikymmenen lopun, siis nykyisten radikaalien aggressiivisuus, uusien aatteiden raju esittely ynnä ulkoparlamentaaristen keinojen hyväksyminen ja käyttäminen, ovat varmaankin laadultaan sen verran vahvempia, että vanhempi väki todella pelkää nuoriaan ja sen vuoksi estää niiltä osanoton valtiolliseen päätöksentekoon.

    Tämä lisääntynyt pelko ei ole mikään tanskalainen ilmiö. Nuorten äärimmäisyysainesten suora toiminta on monessa maassa saanut aikaan voimakkaan vastareaktion. Siitä oli kuvaavana esimerkkinä Ranskan viime kesäiset vaalit ylioppilaslevottomuuksien jälkeen. Ja kun seuraamme kehitystä USA:ssa, voimme havaita, että julkisen vallan voimatoimenpiteet levottomia ylioppilaita vastaan saavat osakseen yhä laajempien kansalaispiirien kannatuksen. Kalifornian taantumuksellinen kuvernööri Reagan nauttii juuri ylioppilaita vastaan käymänsä taistelun vuoksi enemmän suosiota kuin koskaan aikaisemmin. Presidentti Nixon on terävöittänyt kielenkäyttöään systeemiä vastaan kapinoivista ylioppilaista puhuessaan, koska hän tietää sellaisen äänensävyn hivelevän äänestäjien mieltä.

    Entäs täällä koti-Suomessa? Sos.dem. puolueen viime kunnallisvaalien nuoret radikaalit ääniharavat jäivät kannatusta vaille Turun puoluekokouksessa. Ainoa, joka kesti kokeen, oli Ulf Sundqvist. Hän lienee kieltämättä riittävän radikaali nuorten edustajaksi, mutta hän kelpaisi vanhemmalle sos. dem. järjestöväelle ehkä sen vuoksi, että hän pukeutuu samalla tavoin kuin tavallinen työmies tai keski-ikäinen professori. Hän on parraton. Hänen tukkansa ei valu silmille eikä olkapäälle, vaikka hän onkin nuori mies ja esilläoleva poliitikko.