Artefactum 7

Jukka Relas

 

 

Vinokantiset lippaat:

kirjoitustelineiden perilliset Kansallismuseossa

 

 

Lipas on arkkua pienempi säilytyslaatikko. Lippaissa on yleensä säilytetty jotain erityisen tärkeää: koruja, rahaa, kirjoitusvälineitä tai käsitöitä. Ne ovat saattaneet olla puuseppien ja sulhasten erityisesti taidonnäytteiksi tekemiä. Siksi kansanomaisetkin lippaat ovat usein olemukseltaan varsin viimeisteltyjä. Tasakantiset ja kuperakantiset lippaat ovat muodoltaan kuin pienoisarkkuja. Sen sijaan vinokantisten lippaiden muoto, jossa takaseinä on etuseinää korkeampi ja kansi siten eteenpäin viettävässä asennossa, on johdettavissa keskiaikaisista luku- ja kirjoituspulpeteista.

 

Tässä artikkelissa tehdään kokonaisanalyysi Kansallismuseon kokoelmien 1600–1800-lukujen vinokantisista eli pulpettikantisista lippaista. Millaisia ne ovat? Mistä materiaaleista ne tehtiin, kenelle ja mihin käyttöön? Mitkä olivat niiden esikuvat ja mikä niiden rooli suomalaisessa esinekulttuurissa? Tarkastelen näitä kysymyksiä kansatieteen ja esineellisen kulttuurihistorian tutkimusperinteeseen tukeutuen. Taustalla on muun muassa Sigurd Erixonin klassinen ajatus ajallisista, paikallisista ja sosiaalisista konteksteista, jota sovellan lippaiden tarkasteluun.[1] Olen laatinut karttoja vinokantisten lippaiden levinneisyydestä Suomessa (Liite II: kartat 1–7), tutkinut niiden ajallisia ulottuvuuksia sekä selvitellyt niiden valmistajia, omistajia ja käyttötarkoitusta.

 

Vinokantisista lippaista on olemassa niukasti aikaisempaa tutkimusta, niitä on lähinnä sivuttu isommissa asiakokonaisuuksissa.[2] Tutkimukseni esineellisenä aineistona on Suomen kansallismuseon vinokantisten lippaiden kokoelma, johon kuuluu 70 lipasta. Esineitä on kaikkialta Suomesta, ja se riittää antamaan hyvän kuvan esinetyypin levinneisyydestä ja olemuksesta Suomessa (Liite II: kartta 1). 

 

Luku- ja kirjoituspulpetteja on useissa keskiajan maalauksissa ja piirroksissa (kuvat 1 ja 2). Niiden alkuperä on löydettävissä Etelä- ja Keski-Euroopasta. Vinon kannen päällä oli hyvä pitää kirjaa tai kirjoittaa ja toisinaan kannen alla oli tila kirjoitusvälineille. Vähitellen kirjoihin ja kirjoittamiseen liittyvä funktio alkoi hämärtyä ja vinokantisista lippaista tuli pikkuesineiden säilytyspaikkoja. Tällöin kannen ei enää tarvinnut olla tasainen, vaan siihen voitiin tehdä koristeita. Lippaissa oli sisäpuolella usein yksi tai useampi lokero, toisinaan esiintyy myös salalokeroita.

Vanhimmat kuvat keskiaikaisista esimuodoista ovat 800-luvun bysanttilaisia miniatyyrejä, joissa on kuvattu jalalla varustettu vino kirjoitus- ja lukuteline.[3] Gotlannista tunnetaan 1200-luvulta korkeita romaanisia pulpetteja, jotka ovat saanet jo selvemmän huonekalumaisen muodon. Tämä tyyppi eli sittemmin koulujen pulpetteina 1900-luvulle saakka. Ruotsissa huonekalutyyppi eli talonpoikaisessa muodossaan 1600-luvulta 1800-luvulle.[4] Suomesta tunnetaan myös isoja kirjoituspulpetteja samalta ajalta. Niitä on Kansallismuseon kokoelmissa neljä,[5] jotka kaikki ajoittuvat 1700-luvun alkupuolelle (kuva 3). Jalkarakennetta lukuun ottamatta ne ovat periaatteessa samaa mallia kuin lippaat, mutta leveydeltään yli metrin ja siten kaksi kertaa kookkaampia kuin suurimmat vinokantiset lippaat.

 

Keskiajan maalauksissa esiintyy toisinaan umpisokkelinen pulpetti, jossa on sivussa kaappi.[6] Samoin 1400–1500-luvun maalauksiin on kuvattu pieniä pöydällä pidettäviä luku- ja kirjoitustelineitä, jotka muodoltaan vastaavat vinokantisia lippaita ilman säilytyslaatikkoa[7] (kuva 2). Firenzeläisen Sandro Botticellin maalauksessa vuodelta 1480 näkyy pöydän päälle sijoitettu lipasmainen kirjoituspulpetti, joka vastaa muodoltaan täysin vinokantisten lippaiden perusmallia[8] (kuva 1). Myös Englannista tunnetaan 1400–1600-luvuilta vastaavantyyppisiä esineitä.[9]

 

Lipastyyppi on sittemmin muuntunut, laajentunut käyttötarkoitukseltaan ja levinnyt pohjoiseen päin. Saksasta tunnetaan uudelta ajalta vinokantisia lippaita, joiden kannessa voi olla neulatyyny.[10] Samantyyppisiä, muuhun käyttöön kuin kirjoitusalustaksi tehtyjä lippaita tunnetaan myös Ruotsista ainakin 1500-luvun lopulta[11] ja Tanskasta 1600-luvulta.[12] Lipastyyppi on levinnyt 1600-luvulla myös Venäjälle.[13] Näilläkään lippailla ei ole enää ollut kirjoituspulpettifunktiota: kannet ovat voimakkaasti raudoitettuja. Viimeistään 1500- ja 1600-lukua voinee siis pitää innovaatioaikana vinokantisen lipasmuodon leviämiseen muuhun kuin alkuperäiseen kirjoituspulpettikäyttöön.

 

Kirjoituspulpetista on selvästi kehittynyt myös 1700-luvulla yleistynyt pulpettilipasto, jonka kansi aukeaa eteenpäin kirjoitusalustaksi.[14] Tällä mallilla on typologinen yhteys kirjoituslippaisiin, joiden kansi on eteenpäin aukeava.[15]

Lipastyypit

 

Muoto, materiaalit ja koko

 

Vinokantiset lippaat voidaan jakaa kannen perusteella kolmeen alaryhmään: suorakantisiin, taitekantisiin ja karniisikantisiin (Liite II: kartta 2). Jotkut lippaat eivät aukea kannesta, vaan sivusta tai takaa. En kuitenkaan muodosta näille harvoille poikkeuksille omaa ryhmää. 

Yksinkertaista perusmallia voi nimittää suorakantiseksi (kuva 4): kansi on yhtenäisesti viisto takareunasta etureunaan. Tällöin saranat ovat yläpuolelta kiinni kannen sisäpuolella, mutta yleensä alapuoleltaan kiinnitettyinä lippaan takalaudan ulkosyrjään. Lippaan sisällä on usein takasivua vasten yläreunassa yksi tai useampi laatikko tai hylly, joskus laatikko on etuseinän sisäpuolella. Tähän ryhmään lukeutuvia vinokantisia lippaita on aineistossa 42 kappaletta[16] eli 60 prosenttia aineistosta. (Liite II: kartta 2).

Taitekantisessa mallissa lippaan kannen takaosa on tasainen ja etuosa on viisto (kuva 5). Ryhmään kuuluvia lippaita on aineistossa 24 kappaletta eli 34 prosenttia, ja mallia tavataan koko vinokantisten lippaiden esiintymisalueella Suomessa (Liite II: kartta 2).[17] Tasaisen ja vinon osan välinen suhde on aineistossa varsin vaihteleva. Tavallisempi on kuitenkin tasaisen osan vähäisempi ala. Yleensä saranat ovat kannen taitekohdassa, mutta myös kokonaan avautuva malli on olemassa. Saranat voivat olla yhtä hyvin sisä- tai ulkopuolella. Kansi voi olla myös paikoilleen uriin liu’utettava, jolloin se on kokonaan irtonainen osa. Kansi voi myös aueta eteenpäin kirjoitusalustaksi samalla tavoin kuin pulpettimallisissa kirjoituslipastoissa.[18] Taitekantisessa mallissa on usein sisäpuolella kannen tasaisen osan alla hyllyjä ja laatikoita.

Karniisikantisen lipastyypin kansi on sivuprofiililtaan aaltoileva, karniisin eli loivan s-kirjaimen muotoinen (kuva 6). Se on malleista harvinaisin, ja sitä esiintyy Suomessa lähinnä vain ruotsinkielisillä seuduilla.[19] Aineistossa tämän tyypin lippaita on neljä[20] eli alle kuusi prosenttia. Kaksi niistä on Pohjanmaalta[21], yksi Itä-Uudeltamaalta[22] ja yhden alkuperästä ei ole tietoja (Liite II: kartta 2).[23]

 

Tutkimusaineiston lippaat ovat yhtä lukuun ottamatta perusrakenteeltaan puuta.[24] Pintakäsittelyltään puulippaat ovat useimmiten maalattuja tai lakattuja. Materiaaliltaan muista poikkeava lipas on kankaalla päällystettyä pahvia.[25]

 

Lähes kaikissa aineiston lippaissa on rautasaranat. Monissa lippaissa on myös raudoituksia, metallisia ripoja ja lukkoja. Kahden lippaan[26] kannessa on pieni peililasi puukehyksessä. Yhdessä lippaassa[27] on vastaavassa kohdassa punaisesta sametista valmistettu neulatyyny. Koristeluun on toisinaan käytetty prässättyä olkea tai paperia.[28] Yhdessä lippaassa[29] on norsunluuintarsiaupotuskoristelu. Yksi lipas[30] on päällystetty nahalla.

 

Lippaiden pohjanmuodoista yleisin on suorakaide, jossa syvyys on leveyttä pienempi. Tällaisia on 61.[31] Neliömäisiä pohjia on kahdeksan,[32] mutta syvyydessä leveyttä pitempiä on vain yksi.[33] Kumlingesta peräisin oleva lipas[34] on tämä aineiston poikkeus, koska sen syvyys (26 cm) on leveyttä (21 cm) suurempi. Lipas on tekotavaltaan aineiston kömpelöimpiä. 

 

Kannen kaltevuuskulma on riippuvainen sekä etu- ja takaseinän korkeuserosta että lippaan syvyydestä. Se vaihtelee aineistossa tasaisesti noin 45 asteen kulmasta[35] lähes olemattomaan kaltevuuteen.[36]

 

Lippaiden korkeussuhde on vaihteleva. Toisinaan etuseinä on melkein olematon takaseinään verrattuna[37] kun taas toisinaan se on huomattavan korkea, ja kun lippaan takaseinä on vielä korkeampi, jää kannen kaltevuuden visuaalinen teho heikoksi.[38]

 

Taitekantisissa malleissa kannen tasainen takaosa on yleensä selvästi kapeampi kuin viisto etuosa. Joskus etuosa on niin jyrkkä, että on syvyydessä leveämpi takaosa jää pinta-alaltaan pienemmäksi kuin kannen viisto osa. Aineistossa on kuitenkin myös poikkeuksia, joissa tasainen takaosa on etuosaa hallitsevampi.[39] Malli on epäkäytännöllinen, koska tavaroita on vaikea ottaa esiin. Molemmat aineiston tämän tyyppiset lippaat ovat peräisin Pohjanmaalta. 

 

Aineiston jako kolmeen kokoluokkaan, pieniin, keskikokoisiin ja suuriin, täytyy tehdä pohjan mittojen perusteella, koska niissä on merkittävimmin vaihtelua. Pienen kokoluokan lippaiden syvyys on noin 10–20 cm ja leveys noin 15–25 cm. Tähän kokoluokkaan kuuluvia lippaita on 9.[40] Keskikokoisiin lippaisiin lukeutuvat ne, joiden syvyys on noin 20–25 cm ja leveys noin 30–35 cm. Tätä kokoluokkaa aineistossa on eniten, 41.[41] Suurimman kokoluokan lippaiden syvyys on noin 30–50 cm ja leveys noin 40–60 cm. Näitä on aineistossa 20.[42] Venäläiset lippaat[43] (kuva 10, Liite II: kartta 3) ja tornionjokilaaksolaiset lippaat[44] (kuvat 26 ja 27, Liite I, Liite II: kartta 1) ovat suurinta kokoluokkaa. Kaikki karniisikantiset lippaat[45], joiden sivuprofiili on aaltoileva, ovat puolestaan keskikokoisia (kuva 4). Muunlaiset ominaisuuksiltaan keskenään samanlaiset lippaat sen sijaan kuuluvat vaihtelevasti kahteen tai kolmeen kokoluokkaan.

Rakenteelliset seikat ja osat 

 

Lippaiden kansiin on usein liitetty erillisistä paloista reunat. Ne on yhdistetty joko porrasmaisin liitoksin tai ponttiliitoksin kannen keskiosaan.[46] Aineiston puulippaissa näyttää säännönmukaisesti olevan kulmissa sinkkaliitokset, tosin osassa kulmat on peitetty. Ne tulivat laajemmin käyttöön 1500–1600-lukujen taitteessa[47], miltä ajalta vanhimmat aineiston lippaista ovat. Liitokset on tehty aina siten, että seinät on kummastakin päästään liitetty samalla tavoin. Sen sijaan lippaan etu- ja takaseinät voivat mennä sivuseinien päälle tai sivuseinät niiden päälle. Toinen yhdenmukaisesti toistuva piirre on lippaan sivuseinien sijoittaminen pohjan päälle (kuva 7).[48] Aineiston lippaissa seinämät ovat pohjien päällä lukuun ottamatta Saloisista peräisin olevaa kookasta lipasta.[49] Kankaalla päällystetyssä ja sisältä vuoratussa pahvirunkoisessa lippaassa rakenne ei ole kunnolla näkyvissä. Pahvilevyt on ehkä liimattu toisiinsa.[50] Pohjat muodostavat lippaalle jalustan[51], jonka ulkonevat reunat on useimmiten tehty viistoiksi, mutta toisinaan pohja on samassa linjassa seinämien kanssa. Toisinaan alaosaa kiertää profiloidut koristelistat, joista tulee viisto vaikutelma.[52] Kahdessa kookkaassa venäläisessä lippaassa on pelkkä profiililtaan kulmikas pohja (kuva 10).[53]

 

Lippaista 18 on tai on ollut jalallisia.[54] Yleisin jalkatyyppi on profiloitu, kulman ympäri kiertävä ja pohjaan liimattu jalka, jollainen on yhdeksässä lippaassa.[55] Alueellisesti ne painottuvat Etelä-Suomeen (Liite II: kartta 4). Yhdessä lippaassa[56] jalat ovat samassa linjassa seinämien kanssa siten, että välissä on ulkoneva pohja. Kolmessa lippaassa[57] pohja ei ole ulkoneva, joten pohja, seinämät ja jalat ovat kaikki samassa linjassa. Yleisin variaatio on jalkojen sijoittaminen samaan linjaan ulkonevan pohjan kanssa; näin on viidessä lippaassa.[58] Vuosiluvulla 1799 merkityssä, Mynämäestä peräisin olevassa lippaassa[59] on lisäksi profiloidut jalat myös kaikkien sivujen keskellä eli niitä on yhteensä kahdeksan (kuva 8). Harvinaisempia ovat sorvatut jalat. Niitä on ollut aineiston seitsemässä lippaassa[60], mutta yhdestä[61] ne ovat hävinneet. Niitä esiintyy Etelä-Suomen rannikolla, Ahvenanmaalla sekä Tornionjokilaaksossa kolmena tyyppinä: pallomaisia, kuten Karjaalta museoon saadussa lippaassa[62] (kuva 19), litteitä, kuten Eckeröstä[63] (kuva 9) ja Porvoosta peräisin olevissa lippaissa[64] (kuva 28) tai koristeellisesti sorvattuja, kuten kahdessa tornionjokilaaksolaisessa lippaassa[65] (kuva 27). Hammarlantilaisessa lippaassa[66] on pohjaan upotetut sirot jalat, jollaisia ei esiinny muissa lippaissa (kuva 12).

 

Aineiston lippaista 67:ssä on saranamekanismi.[67] Saranoita on kolmea tyyppiä: hakasmallisia, pitkiä ja lyhyitä. Hakassaranat ovat yksinkertaisia. Niitä on lähinnä pienissä lippaissa.[68] Tosin aineistossa on yksi keskikokoinenkin lipas[69], jossa on hakassaranat. Pitkät saranat ovat keskiaikaisperäinen, lähinnä gotiikkaa edustava saranatyyppi. Sitä on kuitenkin käytetty vielä 1800-luvulla.[70] Sinänsä pitkät saranat eivät rakenteellisesti olisi niin tärkeitä pienissä lippaissa kuin suurissa arkuissa, mutta lippaissa on ehkä haluttu käyttää niitä myös esteettisistä syistä. Aineiston lippaista 24:ssä on pitkänmalliset saranat[71], jotka ovat suorakantisissa malleissa kannessa sisäpuolella ja takalaudassa ulkopuolella, paitsi kahdessa[72], joissa saranat ovat kokonaan sisäpuolella. Taitekantisissa lippaissa[73] pitkät saranat ovat ulkopuolella, kannen päällä, ja ovat samalla osa lippaan muuta raudoitusta, jos sellaista on. Yhtä Kuusistosta peräisin olevaa lipasta[74] (kuva 5) lukuun ottamatta nämä ovat venäläistä alkuperää (kuva 8). Yhdessä venäläisessä lippaassa[75], joka on kokonaan raudoitettu, on kannessa yhdeksän saranaparia, jotka ovat vieri vieressä ja peittävät koko kannen. 

 

Lyhyet saranat ovat lukumääräisesti yleisimpiä. Niitä on 39 lippaassa, ja niitä esiintyy kaikissa lipasmalleissa. Ne ovat yksinkertaisia ja koristelemattomia. Suorakantisissa malleissa niitä esiintyy 20 lippaassa ja ne voivat olla joko kokonaan sisäpuolella[76] tai kannen sisäpuolella, mutta takalaudan ulkopuolella.[77] Taitekantisissa malleissa saranat ovat useimmiten päälläpäin[78] ja ne ovat usein karkeatekoisia ja raskaita. Harvemmin saranat ovat sisäpuolella: ne voivat olla kiinnitettyinä kannen alapuolelle[79] tai kansilautojen väliin.[80] Kaikissa aineiston karniisikantisissa lippaissa on lyhyet saranat.[81] Yhdessä niistä[82] saranat jäävät piiloon kannen taitteen alle. Pyhtäältä peräisin olevassa karniisikantisessa lippaassa[83] ne ovat päälläpäin (kuva 6).

 

Toisinaan lippaiden kulmat on vahvistettu raudoituksilla, jollaisia on yhdeksässä aineiston lippaassa (kuvat 5 ja 21).[84] Harvinaisempia ovat kauttaaltaan raudoitetut lippaat, jollaisia ovat aineiston kaikki kuusi venäläistä lipasta.[85] Yksi niistä on päällystetty kokonaan koristelävistetyillä rautasuikaleilla. Kuusistosta peräisin oleva taitekantinen lipas[86] on vahvistettu kaikilta pinnoiltaan yksinkertaisilla raudoituksilla (kuva 5).

 

Aineiston lippaista 49 on tai on ollut lukollisia[87], ja lukkoja varten lippaan etuosassa avaimen reiän ympärillä on lähes aina ollut kilpi.[88] Ne ovat yleensä messinkiä tai peltiä. Niitten yksinkertaisin muoto on suorakaide, mutta se on melko harvinainen.[89] Osa näistä on ilmeisesti myöhempiä murron korjauksia.[90] Yleisin tyyppi on päistään terävä, pystyasentoinen ovaali lukkokilpi, joita on aineistossa 15 kappaletta.[91] Muita tyyppejä esiintyy kutakin vain yhdestä kahteen kappaletta. Niitten muotoihin kuuluu muun muassa ympyrä[92], puoliympyrä[93], rombi[94] ja sydän.[95]

 

Kantoripoja on 12:ssa lippaassa.[96] Ripojen sijoittelussa on kahta tyyppiä: kummallakin sivulla olevia[97] ja kannen päällä olevia.[98] Yhdessä lippaassa[99] on molemmat ominaisuudet. Kaikissa venäläisissä lippaissa[100] on sivusuunnassa pitkänomaiset kantorivat sivuilla (kuva 10), samoin kuin 1800-luvun alun englantilaisessa kirjoituslippaassa[101] (kuva 36) ja 1700-luvun veitsilippaassa[102] (kuva 31). Kuusistosta peräisin olevassa lippaassa[103] (kuva 5) on pienet pyöreät kantorivat sivuilla sekä yksi kannessa. Myös Saloisista peräisin olevassa lippaassa[104] ja Kolarista peräisin olevassa lippaassa[105] on kannessa pyöreä kantoripa (kuva 26). Vihdistä peräisin olevan lippaan[106] kannessa on pituussuunnassa suorakulmainen kantoripa, joka lienee myöhempi lisäys (kuva 29).

 

Suurimmassa osassa aineistoa lippaiden sisäpuolella on hyllyjä, laatikoita ja lokeroita. Ne ovat jossain määrin sidoksissa lippaan kannen muotoon. Näiden lippaiden levinneisyys painottuu Etelä-Suomeen (Liite II: kartta 5). Suorakantisissa ja karniisikantisissa lippaissa on tavallisimmin ylhäältä päin avoin tai avattava laatikko, joka on yleensä sijoitettu lippaiden takaseinän yläosaan. Yhdessä Taivassalosta peräisin olevassa lippaassa[107] se on poikkeuksellisesti lippaan etuosassa. Muodoltaan laatikot ovat yleensä kapeita ja matalia, ja niitten alla on vapaata tilaa siten, että lippaan alaosa on yhtenäinen.[108] Laatikot ovat tai ovat olleet kannellisia, mutta muutamat laatikot vaikuttavat olleen jo alkujaan kannettomiksi tehtyjä.[109] Laatikoitten alapuolella voi myös olla hylly, joka voi olla jaettu väliseinillä kahteen tai kolmeen osaan.[110] Laatikon alla olevassa hyllyssä on kahdessa lippaassa[111] luhtiaitan solaa muistuttava rakenne: hyllyn edessä on levy, jossa on pitkänomainen ja päistään pyöristetty aukko. Taitekantisissa lippaissa, joiden kansi ei avaudu kokonaan, on mahdollista, että kiinteän osan alla on hyllyjä[112] tai vetolaatikoita.[113] Ne voivat myös täyttää koko takaosan.[114] Halikosta peräisin olevassa venäläisessä lippaassa[115] tasaisen osan alla on kuusi laatikkoa (kuva 10). Niistä kaksi on pystyasennossa kummassakin reunassa, välissä on ylhäällä kaksi rinnakkaista laatikkoa ja niitten alla kaksi päällekkäistä laatikkoa. 1800-luvun puolenvälin kirjoituslippaassa[116] on sisällä yksi yhtenäinen vetolaatikko, jonka voi vetää auki lippaan kummastakin sivusta (kuva 34). Typologisesti se muistuttaa keskiaikaista pulpettia, jonka sivussa on kaappi.[117] Kolmessa aineiston lippaassa on kannen etuosassa kirjatuki, joten kannessa ei sen lisäksi voi olla koristepeilejä (kuva 14 ja 34).

 

Koristelu

 

Vinokantisten lippaiden yksinkertaisin ja tyypillisin koriste on listoista tehty peili (kuva 11). Se on yleensä lippaan kannessa[118], mutta joskus myös muilla pinnoilla.[119] Peilikoristeiden alueellinen painopiste on Lounais-Suomessa, Ahvenanmaalla ja Tornionjokilaaksossa. Pohjanmaalla ja Hämeessä niitä esiintyy harvemmin (Liite II: kartta 6). Lippaiden kansissa peili on yleensä profiloiduista listoista tehty suhteellisen pieni neliö tai suorakulmio, joka muodostaa eräänlaisen aidatun alueen lippaan pinnalle.[120] Ulkoneva peili voi olla myös tasapintainen[121] Listat on useimmiten profiloitu vain ulkosyrjältään, mutta joskus myös sisäpuoli on profiloitu.[122] Peilin rajaama alue on yleensä tyhjä, mutta siinä voi olla neulatyyny[123], peililasi[124] tai jokin puinen koriste.[125] Peilikoriste saattaa olla myös rombin muotoinen[126] tai monitahoisempi.[127] Näissä tapauksissa peili ei ole yleensä sisältä tyhjä, vaan umpinainen[128] tai koristeltu puuleikkauksin[129] (kuvat 8, 12, 27 ja 35).

 

Oma tyyppinsä ovat peilit[130], jotka ovat vain hieman pienempiä kuin itse kansi: peilit ikään kuin sulautuvat kiinteämmin osaksi kantta. Kolarista peräisin olevassa lippaassa[131] peili kasvaa kerroksittain ylöspäin (kuva 26). Kangasalta peräisin olevassa 1600-luvun alkupuolen lippaassa[132] kannen suurikokoinen peili on sisennetty (kuva 25). Peiliä on sisäreunassa ympäröinyt värelista, jota on jäljellä enää yläosassa. Lippaissa, joissa peilejä on myös muilla pinnoilla, peilit toistavat yleensä samaa mallia kuin kansissa olevat peilit, kuten hammarlantilaisessa lippaassa[133], jossa on monimuotoisia koristepeilejä (kuva 12). 

 

Muotoiltuja listoja on myös käytetty lippaiden jalustaosien ympäröimiseen. Esimerkiksi Alahärmästä peräisin olevan lippaan[134] jalustaa reunustaa kaksi päällekkäistä listaa, joista alempi on profiloitu ja ylempi on palloaiheinen (kuva 21).

 

Aineiston lippaista 19:ään on tehty erityisiä veistokoristeita, jotka ovat profilointeja vapaampia.[135] Tavallisimmin näiden koristeiden aiheet ovat kasvimaailmasta tai ne ovat klassisia ornamentteja ja erilaisia geometrisiä sommitelmia.

Kaikkein koristeellisin esimerkki on todennäköisesti Etelä-Saksassa tehty, Taipalsaarelta Kansallismuseoon saatu lipas[136] 1600-luvun lopulta (kuva 13). Se on lävistekoristeltu kukka- ja kruunumotiivein ja jäljittelee jalometallilippaita.[137] Alahärmäläisessä lippaassa[138] 1600-luvulta on erillisiä pintaan kiinnitettyjä lävistekoristeita (kuva 21). Toisinaan veistokoristeet on veistetty ulkoneviksi lippaan pinnoista, kuten porvoolaisessa 1700-luvun kolmannen neljänneksen lippaassa[139] (kuva 28), ja toisinaan ne on kaiverrettu syvällekin pintoihin, mistä esimerkkinä on 1600-luvun puolenvälin lipas[140] Kangasalta (kuva 25). Molemmissa koristeet on korostettu maalaamalla.

Kokkolan maalaiskunnasta peräisin olevassa, 1761 tehdyssä suorakantisessa lippaassa[141] on kaksinkertainen, veistetty ja väreillä tehostettu ruutukuviointi vaakasuunnassa ja vinosuunnassa. Lippaan kanteen on kaiverrettu viisi tyyliteltyä kukkaa (kuva 14).

 

Taivassalosta peräisin olevan, vuonna 1795 tehdyn lippaan[142] kanteen on kaiverrettu suorakaide, joka on jaettu kahteen osaan. Vasemmassa on päiväys ja nimikirjaimet, oikeaan on kuvattu kukkiva ruukkukasvi (kuva 15). Ornamentit on saatettu veistää suoraan lippaan pintaan kuten Pohjois-Pohjanmaalta peräisin olevassa kirjoituslippaassa, jonka reunoja kiertää yksinkertainen lovileikkauskoristelu, tai erilliseen listaan kuten Naantalista peräisin olevassa lippaassa[143] (kuva 32), jonka alareunaa kiertää lista, jossa on samanlainen lovileikkauskoristelu kuin pohjoispohjalaisessa lippaassa. 

 

Aineiston lippaista 50:ssä tapauksessa on maalipinta[144], ja lisäksi näistä suurimmassa osassa on koristemaalauksia ulkopuolella tai sekä ulkopuolella että sisäpuolella tai joissakin tapauksissa ainoastaan sisäpuolella (kuva 16).

 

Aineiston maalipintaisista lippaista 16 on ulkoa koristelemattomia.[145] Näistä yhdeksän on vihreäsävyisiä[146], kolme mustaa[147] ja neljä ruskeaa.[148] Ruskeaksi maalatuissa on ehkä pyritty tavoittelemaan värin avulla jalopuun vaikutelmaa. Ulkoa koristemaalattujen lippaiden koristeellisuus vaihtelee yhdestä pienestä maalauksesta koko pinnan peittäviin koristeluihin. Joissakin lippaissa koristemaalaukset rajoittuvat ulkopuolella vain kanteen.[149] Kuitenkaan yhdessäkään lippaassa, jossa on seinämien koristemaalauksia, ei kansi ole täysin koristelematon. Naantalista peräisin oleva lipas[150] on koristemaalattu kaikilta ulkopinnoiltaan kasviaiheisin koristekentin, ja sen punaiseksi maalatussa sisäkannessa on seppeleen sisäpuolella kruunattu monogrammi HT ja vuosiluku 1770 (kuva 11). Vihdistä peräisin olevassa lippaassa[151] on koristemaalaus ainoastaan sisäkannessa, jossa karkeatekoisen seppeleen sisäpuolella on nimi ja sen alapuolella vuosiluku 1822. On merkillepantavaa, ettei säätyläis- ja talonpoikaislippaiden välillä ole yleensä maalauskoristelun suhteen merkittäviä laadullisia eroja. Aineistossa on tosin muutamia karkeasti koristeltuja lippaita, kuten Kälviältä peräisin oleva pieni taitekantinen lipas.[152] Monet maalarit työskentelivät sekä säätyläis- että talonpoikaisväestölle.[153]

 

Olkikoristeisia lippaita on aineistossa viisi.[154] Olkikoristeet on tehty prässätyistä ja toisinaan myös värjätyistä oljista, jotka on yleensä kiinnitetty kalaliimalla.[155] Olkikoristelu on joko kokonaan lippaan pinnan peittävää mosaiikkityötä tai se on tehty applikoimalla pohjamaalin päälle pienistä paloista koristekuvioita. Yhdessä lippaassa applikointiin on käytetty olkien sijasta paperinpaloja.[156] Olkikoristeita on ilmeisesti tehty paljon vankiloissa, koska niitä on tavattu varsinkin vanhojen vankiloiden ympäristöstä ja toisinaan niissä on vankiloihin liittyviä merkintöjä. Neljä vanhaa vankilaa olivat Svartholma Loviisassa, Hämeenlinnan vankila, Korsholma Vaasassa ja Kastelholma Ahvenanmaalla (Liite II: kartta 7).[157] Olkikoristeiset lippaat ajoittunevat pääosin 1700–1800-lukujen vaihteen tienoille.[158] Korsholmassa tehdyssä lippaassa[159] on sisäkannessa omistajan nimi ja vuosiluku 1875 (kuva 20).

 

Vihdistä peräisin oleva pieni, mosaiikkikoristeinen suorakantinen lipas[160] on päällystetty sekä värjäämättömillä että värjätyillä oljilla, ja siinä on melko yksinkertainen koristelu: neliön muotoisessa kannessa vinottain asetetut olkiliuskat muodostavat suorassa olevia ruutuja. Seinämissä on kenttiin asetettuja, pystyasentoisia olkiliuskoja. Lipas on vuorattu sisäpuolelta vanhoilla punaruskeiksi ootratuilla asiakirjoilla. Sisäkannessa on vuosiluku 1799. Lipas on saatettu tehdä Ahvenanmaalla Kastelholmassa (kuva 17). Tätä tukee aineiston Hammarlandista peräisin oleva lähes identtinen lipas[161], jonka pinta on peitetty ahvenanmaalaiseen tapaan leveillä olkiliuskoilla.[162] Kannessa ei ole ruutuaihetta, vaan sen reunoja kiertää neljä riviä olkiliuskoja, joiden sisäpuolella on kulmista keskustan suuntaan asetetut olkiliuskat. Myös tämä lipas on vuorattu sisältä vanhoilla asiakirjoilla, mutta niitä ei ole käsitelty.

Pernajasta peräisin oleva suurikokoinen lipas[163] vuodelta 1782 on koristeltu applikoimalla. Siinä olkikoristeet on tehty mustaksi maalatulle pohjalle. Lippaan olkikoristeet ovat tummuneet kovasti etupuolelta, mutta takapuolella ne ovat säilyttäneet alkuperäisen loistonsa: ne muistuttavat suorastaan kullattuja koristeita. Koristelu jäljittelee kiinalaista lakkamaalausta, jossa on usein mustalla pohjalla kultavärillä tehtyjä koristemaalauksia. Tekniikka on tietysti erilainen, mutta vaikutelma on samankaltainen (kuva 18). Artjärveltä peräisin oleva, kantensa menettänyt lipas[164] muistuttaa koristelultaan tätä Pernajasta peräisin olevaa lipasta. Ne lienevät tehty melko lähellä sijainneessa Svartholman vankilassa tai siellä valmistettujen esineiden hienopiirteistä tyyliä mukaillen.[165] 

Karjaalta peräisin olevassa taitekantisessa lippaassa[166] applikointi on tehty ruskeaksi petsatulle mattapinnalle. Lippaan seinämät on jaettu kenttiin, joiden keskellä on ruusukeaihe. Myös lippaan sisäkansi on koristeltu samalla tavoin: se on jaettu neljään kenttään, joissa on keskellä ruusukkeet. Samoin sisällä olevien kolmen laatikon etupuoli on koristeltu applikoimalla (kuva 19).

 

Korsholmassa tehdyssä ja Raippaluodosta peräisin olevassa, sekä oljella että paperilla applikoidussa taitekantisessa lippaassa[167] (kuva 20) kuvioinnin tyyli on taas omanlaisensa. Lipas on pohjaväriltään punainen ja paperinpalaset ovat vaaleita ja tummanvihreitä. Niistä on sommiteltu kenttiä ja ruusukkeita. Lippaan sisäkannessa on vuosiluku 1875, mikä on melko myöhäinen verrattuna esimerkiksi Pernajasta peräisin olevaan lippaaseen[168], jossa on vuosiluku 1782. Tämä kertoo koristetyypin säilymisestä ilmeeltään samankaltaisena pitkään.

Laatu ja tyyli – säätyläislipas vai kansanomainen lipas?

 

Tarkasteltaessa tutkimusaineiston vinokantisia lippaita herää kysymys, mitkä niistä on katsottava säätyläislippaiksi ja mitkä kansanomaisiksi lippaiksi sekä millä perusteilla tämä jako on tehtävä ja onko se lainkaan mielekäs? Säätyläisillä tarkoitan tutkimuksen aikavälin, 1600–1800-lukujen aatelia, papistoa ja porvaristoa sekä näiden kolmen säädyn ulkopuolelle jääviä aatelittomia ruukinpatruunoita, upseereita, kartanonherroja, virkamiehiä, vapaiden ammattien harjoittajia ynnä muita vastaavia ryhmiä, joita ei voi suoraan yhdistää kolmeen edellä mainittuun erityisesti nimettyyn säätyyn.[169] Määritelmän kattaman väestönosan sisällä on kuitenkin ollut huomattavia varallisuuseroja. Kansanomainen-termiin sisältyvät talonpojat, torpparit, käsityöläiset, alemmat sotilaat ja palkolliset sekä muut vastaavat ihmisryhmät. Myös näiden ryhmien sisällä ja välillä on ollut huomattavia varallisuuseroja. Säätyrajat olivat tutkimusaineistoni aikakautena vielä melko selkeät. Yleensä jako on varsin helppo tehdä, mutta toisinaan vauraitten talonpoikien esinekulttuuri on ollut keskimääräistä säätyläistasoa.[170] Jotkut ovat aivan selviä tapauksia: huomattavan taidokkaasti tehdyt ja loisteliaasti koristellut lippaat on luettava säätyläisesineiden joukkoon, kun taas kömpelöt ja vaatimattomat lippaat on helppo kategorisoida kansanomaisiksi. Mutta on useita rajatapauksia, joissa tärkeänä ratkaisuna saattaa olla ainoastaan esineessä oleva omistajan monogrammi tai jokin muu alkuperätieto. Muodista pois mennyt tai huonoon kuntoon päässyt säätyläislipas on saatettu antaa kierrätykseen kansan keskuuteen. Vielä silloinkaan sitä ei voida luonnehtia kansanomaiseksi esineeksi, koska esineellä on joka tapauksessa säätyläisalkuperä. Kansanomaisia ovat ainoastaan jo alun perin tavallisen kansan käyttöön valmistetut esineet. Kansanomaisia esineitä on alkanut siirtyä säätyläisomistukseen vasta myöhään, 1800-luvun lopulla, kun sivistyneistö alkoi kerätä kansanomaista esineistöä sekä museoihin että omiin kokoelmiinsa. Toisaalta Suomessa on ollut aina myös köyhiä säätyläisiä: esimerkiksi syrjäseutujen papit. Heillä ei ole ollut varaa loistoesineisiin, vaan sellaisiin, jotka ovat laadultaan lähellä talonpoikaisesineiden luokkaa, mutta joita ei kuitenkaan voi oikein talonpoikaisiksikaan lukea. 

 

Olennainen osa kaikkien vinokantisten lippaiden olemusta on niiden taidehistoriallinen ulottuvuus eli tyylipiirteet. Ne ovat läsnä kaikissa lippaissa, vaikka esine olisikin koristelematon, sillä jo perusmuoto kytkee ne aina pohjimmiltaan johonkin kulttuurityyliin, mikä kertoo muotien ja tyylien leviämisestä Suomessa eri aikakausina. Kansatieteellisessä tutkimuksessa tyylipiirteille ei kuitenkaan pidä antaa liiaksi painoarvoa, koska se on esineen funktion kannalta toisarvoinen. On kuitenkin muistettava, että statuksella, muodeilla tai tradition vaalimisella on aina ollut suuri merkitys ihmisille. Siksi on luontevaa vertailla tässä yhteydessä säätyläislippaita ja kansanomaisia lippaita tyylikausien antamissa raameissa. Aineiston lippaissa tyylikausien vaikutus näkyy eri tavoin alkaen keskiajan romaanisesta tyylistä aina 1800-luvun empireen saakka.

 

Toisaalta koko tyylikäsite on ongelmallinen, varsinkin tyylikausien taitekohdissa ja kansanomaisissa esineissä, joita ei voi suoraan lukea johonkin selvään kulttuurityyliin.[171] Tyylikäsitettä on myös pidetty liian pinnallisena tapana analysoida esineitä, taideteoksia ja arkkitehtuuria, mutta toisaalta klassinen ja systemaattinen tyylihistoriallinen jaottelu on niin vakiintunut ja selkeä tapa jäsentää niitä, ettei sitä ole tarkoituksenmukaista ohittaa.[172] Keski- ja uuden ajan kulttuurityylit ovat yleensä syntyneet Keski- ja Etelä-Euroopassa, useimmissa tapauksissa antiikin kulttuuriin nojautuen, mistä ne ovat ajan myötä kulkeutuneet hitaasti ja mutkitellen Suomeen.[173] Tämä tekee toisinaan ajoituksista vaikeita.

 

Yleensä uutuudet leviävät innovaatiokeskuksista ensin yläluokkaan ja sen jälkeen ne siirtyvät alempiin yhteiskuntaluokkiin. Suomen oloissa on kuitenkin oletettavaa, että varsinkin rannikolla uutuudet ovat saattaneet tulla nopeasti merenkulun välityksellä kansan keskuuteen, jopa ennen kuin säätyläiset ovat sisämaassa edes kuulleet kyseisistä asioista, tai uusien ilmiöiden omaksuminen on tapahtunut eri väestöryhmien keskuudessa samanaikaisesti. Jotkin ilmiöt, kuten pitkät housut, ovat puolestaan siirtyneet innovaationa alemmilta luokilta ylemmille luokille.[174]

 

Niilo Valosen mukaan tyylin kansanomaistumisen kriteereihin kuuluu ensiksi lukumäärän kriteerio eli tyylin on ollut levittävä jossakin määrin yleiseksi kansan keskuuteen. Se on siis levinnyt suurten yhteiskunta- ja sosiaaliluokkien keskuuteen. Toiseksi kansanomaistumiseen kuuluu myös laadun kriteerio: kulttuurityylit muuttuvat niitä sovellettaessa vaatimattomammissa oloissa käytettävissä oleviin materiaaleihin ja kädentaitoihin. Kolmanneksi kansanomaistumisessa tapahtuu miljöön vaihto, jossa tyyli sijoittuu uuden ympäristön tarjoamiin yhteyksiin.[175]

 

Keskiajan tyylien, romaanisuuden ja gotiikan vaikutus

 

Yksikään aineiston vinokantisista lippaista ei ole keskiaikainen, mutta vinokantisten lippaiden perusmuoto, lukuun ottamatta karniisikantista mallia, palautuu keskiajalle, lukupulpetteihin ja -telineisiin. Aineiston vinokantisten lippaiden koristeissa keskiaikaisiksi luonnehdittavia tyylipiirteitä esiintyy neljässä lippaassa[176], jotka sijoittuvat ajallisesti 1600-luvulta aina 1800-luvulle asti.

 

Alahärmästä peräisin oleva öylättilipas[177] (kuva 21) on ainoa säätyläislipas, jonka koristelussa on keskiaikaisia piirteitä. Kansallismuseon pääluettelossa lipas on vuonna 1886 määritelty keskiaikaiseksi, mutta päätelmä ei ole uskottava lippaan selvien renessanssipiirteiden takia. Niitä ovat kannen peili, alaosan koristelistat sekä kulmaraudat. Lippaan seinämissä on lähinnä gotiikkaa edustavia, sirosti lävisteleikattuja erillisiä puukoristeita. Etuseinämässä lukkokilven kummallakin puolella on ruusukkeet, jotka muistuttavat esimerkiksi Naantalin kirkon 1400-luvun toiselta puoliskolta peräisin olevan sakramentariumin koristeruusukkeita.[178] Lippaan sivuilla on ollut samalla tekniikalla tehdyt koristekiehkurat, joista on enää vain jäänteitä. Ne ovat kuitenkin jättäneet jäljet lippaan pintaan, ja niissä on yhtymäkohtia esimerkiksi Hollolan kirkon 1480-luvulta peräisin olevaan kuorituoliin, jossa on lävisteleikattuja kasviornamenttipaneeleja. Lipas on ajoitettavissa todennäköisimmin 1600-luvulle.

 

Talonpoikaisesineissä keskiajan piirteet saattoivat säilyä voimakkaana. Esimerkiksi Föglöstä Ahvenanmaalta peräisin oleva lipas[179] vuodelta 1778 on koristelultaan kovin keskiaikaishenkinen (kuva 22). Sen koristeet ovat romaanishenkisiä pyörylöitä[180], joiden keskellä on veistettyjä rosetteja, jotka muistuttavat esimerkiksi Kalannin kirkon keskiaikaisia penkinpäätyjä[181] ja Taivassalon kirkon kuorilehterin rosettia.[182] Luultavasti juuri tällaiset ovat olleet pitkiä aikoja traditionaalisia esikuvia kansanomaisille koristeveistäjille, joiden tyypillisiä tuotteita ovat olleet muun muassa usein varsin taidokkaat rukinlavat.

Piikkiöstä peräisin oleva tummanvihreäksi maalattu ja vuosiluvulla 1836 varustettu lipas[183] on koristeltu kaiverruksin (kuva 23). Sen kannessa on pyöreä koriste, jonka keskuksesta ja erikokoisista lovileikatuista ympyröistä lähtee kuusi sakaraa. Se muistuttaa ikivanhaa auringonpyöräaihetta[184], mutta myös edellä mainittuja Taivassalon kirkon kuorilehterin rosettia[185] ja Kalannin kirkon penkkien päätyjä 1400-luvulta.[186] Kannen ruudutetut sakarakoristeet ovat myös samankaltaisia kuin Föglöstä peräisin olevassa lippaassa[187], mikä viitannee muiden piirteiden vahvistuksena yhteiseen keskiaikaisperäiseen muotokieleen, joka on elänyt kansanpuuseppien keskuudessa pitkään, näitten esimerkkien valossa lähes 1800-luvun puoleenväliin saakka.

Kökarilta peräisin oleva kansanomainen, morsiuslahjaksi tehty suorakantinen lipas[188] on melko kookas (kuva 24). Sen kannessa on leveistä listoista tehty peili. Lippaan pohjaväri on vihreä, mutta peilin sisällä musta. Se on koristeltu karkein ja voimakkain kukkia ja sydämiä esittävin maalauksin, jotka on tehty punaisella ja mustalla. Niiden tyyli tuo mieleen kaikkein vanhimpien kivikirkkojen alkeelliset maalauskoristeet.[189] Lippaassa on kuitenkin vuosiluku 1757, joka kantaa ajallisesti jo monen keskiaikaa seuraavan tyylikauden yli. Tämä osoittaa jälleen, kuinka sitkeästi ulkosaariston kansantaiteen parissa saattoivat elää vanhat tottumukset, joista ei muodikkaissa säätyläisesineissä vastaavana ajankohtana ollut enää tietoakaan.

 

Renessanssin vaikutus ja tyylipiirteet

 

Lippaiden rakenteellisessa puolessa merkittävin renessanssipiirre on profiloiduista listoista tehty kannen peilikoriste, joka on elänyt aineiston lippaiden koristelussa aina rokokoohon asti, säätyläislippaissa 1700-luvun loppupuolelle[190] ja kansanomaisissa lippaissa pitempäänkin.[191]

 

Aineiston vanhimpiin kuuluva, edellä keskiajan tyylien yhteydessä käsitelty lipas[192] on peräisin Alahärmästä (kuva 21). Lippaan koristeleikkauksissa on vielä gotiikan piirteitä, mutta kannen koristepeili, alaosan listat ja aaltoilevat kulmaraudoitukset[193] viittaavat renessanssiin. Lipas on todennäköisesti ajoitettavissa renessanssin aikaan Suomessa 1560–1660.

 

Aineiston toinen renessanssiaikainen tammilipas on Kangasalta peräisin oleva, keskikokoinen suorakantinen lipas[194], joka saattaa olla ruotsalaista tekoa[195] (kuva 25). Lipas on korkealuokkaista työtä. Se on ollut alkuperäisessä kunnossaan varsin loistelias, joten se on kiistatta luettava säätyläisesineeksi. Sen kaikilla neljällä sivulla on taidokkaasti veistettyjä koristeita, jotka ovat hollantilaisperäistä renessanssia. Tälle tyylille, joka levisi pitkin Eurooppaa ja Tanskan kautta Ruotsiin, on ominaista koristelun plastinen jäykkyys ja tyylittelevyys. Koristelutyyli jäljitteleekin metallisia heloja puuhun sovellettuna.[196] Keskeisenä koristeena on kaikkien sivujen keskellä rosetti, jonka kohdalta jokainen seinämä jakaantuu neljään kenttään.[197] Jäljistä päätellen lippaan alaosaa on kiertänyt lista, joka on sittemmin hävinnyt kokonaan. Lippaan pääväri on ollut vihreä ja sen lisäksi koristeita on tehostettu punaisella, mustalla ja kullalla, joista nyt on enää rippeitä jäljellä. Lippaan kannessa on upotettu peili, jonka sisäpuolen sivuja on reunustanut värelista, jota on jäljellä enää yläreunassa. Värelista enteilee jo seuraavaksi alkavaa barokin aikakautta. Tämä on ajoituksen kannalta merkittävää, sillä värelista kehittyi työkalujen myötä vasta 1600-luvulla[198], joten lipas ei voi olla sitä vanhempi. Ei myöskään näytä oikein todennäköiseltä, että kansi olisi myöhemmin vaihdettu. Ainakin yksi tanskalainen tätä muistuttava lipas, tosin karkeatekoisempi, on ajoitettu 1600-luvun jälkipuoliskolle.[199] 

 

Tornionjokilaaksosta on peräisin kaksi näyttävää lipasta. Niistä toiseen, taitekantiseen on merkitty vuosiluku 1829.[200] Molemmat esimerkit ovat massiivisia; ne on maalattu kirkkain värein ja niihin on tehty leikkauskoristeina ornamentteja: toiseen gillos[201] (kuva 26) ja toiseen[202] vinoruuturivi.

 

Bysanttilaisuudesta esikuvansa saaneen slaavilaisen renessanssin piirteitä on aineiston venäläisperäisissä lippaissa (kuva 10), joista neljässä on näyttävät lävistekoristellut raudoitukset. Niiden alla on yleensä ollut kiillepaperi, joka on näkynyt raudoitusten rei’istä.[203] Siitä ei vain ole nykyään enää paljoakaan nähtävissä, kahdessa aineiston lippaassa on siitä merkkejä. Yksi näistä lippaista[204] on ollut kauttaaltaan raudoitettu ja maalattu todennäköisesti paljon myöhemmin vihreäksi.

 

Barokin vaikutus ja tyylipiirteet

 

Lippaissa esiintyy suhteellisen vähän barokkipiirteitä, ja niistäkin suurin osa lukeutuu pikemminkin myöhäisbarokkiin, jota käsitellään jäljempänä. Piirteitä ovat kuitenkin värelista ja litteät sorvatut jalat.

 

Kangasalta peräisin olevan renessanssilippaan[205] kannessa on jo näkyvissä barokille tunnusomainen värelista (kuva 25). Lipas ajoittuu 1600-luvun ensimmäiselle puoliskolle, renessanssin ja barokin taitekohtaan. Tyylipiirteet eivät ole oikeastaan sulautuneina toisiinsa, vaan ne ovat erillisinä elementteinä.

 

Eckeröstä peräisin oleva taitekantinen lipas[206] (kuva 9) on yksinkertainen, mutta siinä on barokkimaiset litteät sorvatut jalat. Lipas on maalattu oranssinruskeaksi, mutta maalin alla on vihertävä väri peittoon jääneine kukkamaalauksineen. Kannessa ei ole koristepeilejä. Olemukseltaan lipas on barokkimaisen jyhkeä, vaikka se lukeutuu keskikokoisiin lippaisiin.

 

Myöhäisbarokin ja varhaisrokokoon vaikutus

 

Taipalsaarelta peräisin oleva 1600–1700-luvun taitteen ilmeisesti Etelä-Saksassa tehty, pienikokoinen säätyläislipas[207] (kuva 13) on koristelultaan rehevää barokkia, siinä määrin, että veistetty monogrammi hukkuu koristeisiin. Lipas on kauttaaltaan lävistekoristeltu kasviaiheisin ornamentein, joissa esiintyy alppiruusuja ja sydän sekä kruunattu monogrammi. Esine on maalattu metallinhohtoisin värein, päävärinä kulta, ja se jäljittelee myöhäisbarokin lävistekoristeisia hopealippaita.[208] Lipas ei ole Suomessa ainutlaatuinen, koska Kuopion museossa on Karttulasta peräisin oleva lähes samanlainen lipas[209], jossa on kiekkomaiset jalat.

 

Ylitorniolta peräisin olevassa kookkaassa kansanomaisessa taitekantisessa lippaassa[210] (kuva 27) näkyvät sekä kannen peilin barokkimaisuus että sorvatut jalat. Se on maalattu oranssinpunaiseksi. Kannessa on tummansinisellä ja keltaisella tehtyjä kasviaiheisia koristemaalauksia. Peilin barokkimaisuus ilmenee sen pitkillä vaakatasoisilla sivuilla olevista sisennyksistä. Lisäksi myös peilin listojen sisäpuoli on profiloitu alaspäin laskeutuvaksi. Lippaan sorvatuissa jaloissa on päällekkäin kaksi litteää kiekkoa. Lipas ajoittunee 1700-luvun lopulle tai 1800-luvun alkuun eli varsin kauas varsinaisesta barokin ajasta.

 

Ahvenanmaalainen vuoteen 1747 päivätty suorakantinen lipas[211] (kuva 4) on barokin ja rokokoon siirtymäajan esine. On vaikea sanoa, kumpaan suuntaan se enemmän kallistuu. Se on niin taidokkaasti tehty ja ajanmukainen, että se voitaneen lukea säätyläisesineeksi, mitä tukee sisäkanteen maalattu kruunattu monogrammi USL. Lippaassa ei ole veistoskoristeita, mutta siinä on ollut jalat, jotka jäljistä päätellen ovat olleet sorvatut. Siinä on jo selviä rokokoo-ornamentteja, mutta koristelun raskas yleisolemus on vielä barokkia. Barokkiin viittaavat esimerkiksi takasivun kukkamaalauksen ympärille maalattu kuusikulmainen kehys, joka muistuttaa myöhäisbarokin monimuotoista peilikoristelua. Etuseinämään on maalattu nelikulmaisia kehyksiä kukkien ympärille. Samoin kannen keskellä oleva maljassa oleva kukka-asetelma on raskaudessaan barokkiin viittaava. Lippaan yleisväritys on tumma ja raskas, mikä liittyy vielä barokkiin. Sitä vastoin kannen ja sivujen kukka-aiheet on kehystetty epäsäännöllisillä höyhenmäisillä kasviaiheisilla koristeilla, jotka ovat sulavalinjaisuudessaan jo selvää rokokoota. Se heijastaa rokokoon pyrkimystä siihen, että ornamentti koetaan yhtä tärkeäksi kuin kuva, jota se reunustaa.[212]

 

Rokokoon vaikutus

 

Vinokantiset lippaat näyttävät olleen suosituimpia täysrokokoon aikana, 1700-luvun toisella puoliskolla: rokokoo onkin aineistossa melko hallitseva tyyli, sillä lähinnä tähän kauteen voi luokitella 22 lipasta.[213] Vaikka rokokoo ei koskaan ollut Suomessa kaikkiin yhteiskuntaluokkiin voimakkaasti levinnyt tyyli, sen piirteitä esiintyy kuitenkin useissa kansanomaisiksikin luokiteltavissa lippaissa varsinkin maalauskoristelun osalta. 

 

Tärkein rokokoon tuoma uutuus vinokantisiin lippaisiin oli vinon kannen muuttuminen profiililtaan aaltoilevaksi eli karniisin muotoiseksi, mikä heijastaa rokokoon keskeistä kaartuvaa muotoa (kuva 4).[214] Tällöin lippaiden muodossa tapahtui ensimmäisen kerran suuri muutos sitten niiden synnyn. Tällaisia lippaita aineistossa on neljä kappaletta. Ne tuntuvat sijoittuvan lähinnä ruotsinkielisen rannikon tuntumaan (Liite II: kartta 2). Osasyy niitten harvinaisuuteen on luultavasti teknisesti vaativa rakenne. Aineiston lippaista kuitenkin kolme[215] on selkeästi alkuperältään talonpoikaisia ja yksi melko vaatimaton lipas[216] on ilmeisesti porvarillisista oloista. Suurin osa rokokoo-tyyliin lukeutuvista lippaista on kuitenkin perusmuodoltaan suora- ja taitekantisia, mutta niiden koristelu on silti voimakkaasti rokokoohenkistä. Kukka- ja kasviaiheet ovat olleet suosittuja rokokoo-tyylissä. Niitä on maalattu lippaissa ulkopintojen lisäksi myös sisäkansiin.

 

Rokokoon rehevät koristeet ovat päässeet hyvin oikeuksiinsa puuhun veistettyinä. Tästä hieno esimerkki on porvoolaisen veistäjän ja tapetintekijän Petter Solitanderin ennen vuotta 1775 tekemä lipas[217] (kuva 28), joka on luettava säätyläisesineeksi. Lippaan pohjaväri on rokokoolle ominainen vaalean vihreä ja kasviaiheiset veistokoristeet on kullattu. Veistokoristeita on kaikilla ulkopinnoilla, mutta näyttävimpiä ne ovat kannessa, jonka kaikissa kulmissa on voimakkaasti ulkonevat koristeet simpukka- ja kasviaiheineen. Näiden koristeiden keskelle jää profiloiduista listoista muodostettu peili, jonka sisäpuolella on peililasi. Toinen esimerkki rokokoon muotojen tehokkuudesta kolmiulotteisiksi veistettyinä on Vihdistä peräisin olevassa suorakantisessa lippaassa[218] (kuva 29), jossa tummanvihreällä pohjalla olevat simpukka- ja kasviaiheiset veistokoristeet on maalattu kirkkaanpunaisiksi ja mustiksi. Se on laadultaan edellistä kömpelömpi, mutta koristelultaan sitä voimakkaampi. Lipas saattaisi olla kuulunut jollekin alemmalle säätyläiselle tai varakkaalle talolliselle. Se on joutunut jossakin vaiheessa kiertoon köyhemmälle väelle, mihin on voinut olla syynä koristeellisen kannen etuosan rikkoutuminen. Kohta on paikattu tasaisella laudanpalalla.

 

Kokkolan maalaiskunnasta vuodelta 1761 peräisin oleva lipas[219] (kuva 14) on koristeltu pystypinnoiltaan vinoruutukuvioin, joita on melko usein rokokooesineissä koko pinnan peittävänä koristeaiheena.[220] Tässä esineessä on voimakkaat värit, oranssinpunainen, vihreä ja keltainen, mikä on tyypillistä rokokoolle. Lipas vaikuttaa olevan kansanomainen: siihen viittaa hienoinen kömpelyys, vaikka lipas onkin suurta kärsivällisyyttä vaativaa työtä. Lisäksi saantipaikka tukee kansanomainen-olettamusta. Vinoruutuaihe esiintyy myös Kristiinankaupungista peräisin olevassa kangastilkuilla päällystetyssä ompelulippaassa[221] (kuva 30), joka on tehty vuonna 1772. Lippaan pinnoilla olevat silkki- ja samettitilkut ovat haipuvan punertavia, sinisiä ja keltaisia. Kannen keskellä on kohokuviona sydän, joka on koristeltu metallilangoista tehdyillä koristeompeleilla, jollaiset kiertävät myös lippaan reunoja. Kannessa on myös upotettuna kaksi pientä lasinpalaa. Niiden alle on sijoitettu pienet painokuvat. Lippaan etusyrjässä on puolestaan upotettu isompi lasinpala, jonka alla on painokuva. Sen alapuolelle on painettu ”Brigita Vahlfors anno 1772”, mikä tarkoittaa lippaan omistajaa ja oletettavaa tekijää. Lipas on luokiteltavissa porvariperäiseksi säätyläislippaaksi, joka on taidokkaasti tehty korkeatasoisista materiaaleista, loisteliaista kangastilkuista. 

 

Monet rokokoon vaikutteet tulivat Eurooppaan Kiinasta. Näitä piirteitä kutsutaan nimellä chinoiserie.[222] Vuosiluvulla 1782 merkitty, Pernajasta peräisin oleva olkikoristeinen taitekantinen säätyläislipas[223] (kuva 18) on kiinalaishenkinen. Siinä on mustalle pohjalle tehty applikointikoristelu, joka tuo mieleen kiinalaiset lakkamaalaustyöt, joissa on usein kultamaalauksia mustalla taustalla. Lippaan etuosa on kärsinyt, mutta alkuperäinen loisto on säilynyt takasivussa. Siihen on kuvattuna jonkinlainen paviljonki ja miltei ilotulitusmaisia kuvioita. Lippaassa on varsin taidokas olkikoristelu, mutta aineiston muiden olkikoristeisten lippaiden laatu ei kuitenkaan jää siitä olennaisesti jälkeen.

 

Somerolta Åvikin lasitehtaalta peräisin oleva, todennäköisesti ranskalainen ruokailuvälinelipas[224] (kuva 31) on ollut päällystetty mustalla nahalla, josta on enää vähäisiä rippeitä jäljellä. Lippaan etusivulla on suurikokoinen ja loistelias messinkinen lukkokilpi, joka on monimuotoisuudessaan rokokoohenkinen.

 

Kustavilaisuuden vaikutus

 

Vinokantisten lippaitten suosio alkaa hiipua kustavilaisena aikana. Lippaan muoto pelkistyy ja renessanssityylin pitkään elänyt peilikoriste kannessa jää pois.[225] Aineistossa on viisi kustavilaista lipasta.[226] Ajalta on useampiakin lippaita, mutta niitä on vaikea sijoittaa puhtaasti mihinkään tyyliin. Kaikki aineiston kustavilaiset lippaat ovat melko selvästi kansanomaisia, mikä viitannee vinokantisen lippaan muodikkuuden hiipumiseen tuona aikana: säätyläispuolelta ei ole yhtäkään lipasta eivätkä kustavilaiset tyylipiirteet ole kovinkaan voimakkaasti iskostuneet talonpoikaisesineisiinkään.

 

Naantalin Suomenmaan kylästä peräisin olevan sinisen lippaan[227] (kuva 32) kantta ja alaosaa kiertävät vihreäksi maalatut veistetyt kustavilaiset ornamentit. Kannen keskelle on tehty hillitty ruususommitelma. Lipas vaikuttaa kansanomaiselta, vaikkei siinä ole alkuperään viittaavia monogrammeja.

 

Kaksi pientä ja keskenään samankaltaista kauttaaltaan olkikoristeista lipasta[228] (kuva 17), jotka lienee tehty Kastelholman vankilassa Ahvenanmaalla 1700–1800-luvun taitteessa, liittyvät lähinnä kustavilaisuuteen. Lippaiden geometrinen koristelu jäljittelee selvästi kustavilaisten lipastojen intarsiakoristeita, joita on sovellettu halvempaan materiaaliin.

 

Empiren vaikutus

 

Vaikka vinokantiset lippaat alkoivat mennä pois muodista kustavilaisena aika, on aineistossa silti kolme noin 1830–1850-luvuille ajoittuvaa yksinkertaista säätyläisperäistä vinokantista empirekirjoituslipasta.[229] Ne edustavat vinokantisten lippaiden kehityksen eräänlaista päätepistettä.

1800-luvun puoleenväliin sijoittuva taitekantinen kirjoituslipas[230] (kuva 33) on kuulunut Suomessa asuneelle venäläiselle Aleksandr Ossietzkille. Lipas on mahonkia ja vaneroitu pähkinäpuunjuurella. Lipas on olemukseltaan tyypillinen porvarillisen hillitty myöhäisempire-esine. 

Samaa ikäluokkaa on Elias Lönnrotille kuulunut suorakantinen kirjoituslipas[231] (kuva 34), jossa on päistä auki vedettävä laatikko. Lipas on taitavasti tehty vaatimaton säätyläisesine. Se on mahonginväriseksi petsattua lehtipuuta ja olemukseltaan yksinkertainen, mutta ei kuitenkaan vaikuta kovin arkiselta, mikä lienee jalopuuta jäljittelevän pintakäsittelyn ansiota.

 

Vinokantiset lippaat Suomessa

 

Pohjois-Saksasta[232], Tanskasta[233] ja Ruotsista[234] tunnetaan samankaltaisia lippaita kuin tämän tutkielman esimerkit, jotka muodostavat Suomen kansallismuseon melko runsaan vinokantisten lippaiden kokoelman. Se on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja lippaat ovat päätyneet kokoelmaan eri tavoin. Levinneisyyskartasta (Liite II: kartta 1) voidaan havaita, että ne painottuvat Suomessa rannikoille, Ahvenanmaalle ja Tornionjokilaaksoon. Rannikoilla niitä esiintyy erityisesti vanhojen kauppakaupunkien tienoilla. Sitä vastoin Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan rannikoilla ei juuri esiintymiä ole, mikä johtunee alueen kaupallisessa mielessä vähäisemmästä merkityksestä esimerkiksi suhteessa pohjoisemman Pohjanmaan laivanrakennuksella, merenkululla ja tervalla vaurastuneisiin kaupunkeihin.[235] Toinen leviämissuunta on itä (Liite II: kartta 3). Aineistossa on venäläismallisia lippaita, jotka ovat peräisin Itä-Karjalasta. Yksi sellainen on päätynyt myös Pohjanmaalle. Kansallismuseon kokoelman lippaista suurin osa on kuitenkin suomalaista tekoa.

 

Aineiston vanhimmat lippaat ovat 1600-luvulta ja kuuluneet säätyläisille. Niihin lukeutuvat muun muassa Alahärmästä[236] (kuva 21), Kangasalta[237] (kuva 25), Taipalsaarelta[238] (kuva 13) ja eri puolilta maata Kansallismuseoon saadut venäläistä alkuperää olevat lippaat (kuva 10, Liite II: kartta 3). Ilman vuosilukua lippaiden tarkkaa ikää on vaikeaa määritellä täsmällisesti, koska muodit ovat tulleet ja menneet kovin epämääräisillä viiveillä. Kuitenkin aineiston lippaista 27:ssä[239] on vuosiluku, joiden perusteella on mahdollista tarkastella esinetyypin suosiota eri aikoina (Liite I). Vuosiluvullisia lippaita voi verrata muihin ja sitä kautta voi arvella niidenkin ikää. Vuosiluvut ulottuvat vuodesta 1747 vuoteen 1875. Niistä 19 eli suurin osa sijoittuu 1700-luvulle, ja näistä 11 kappaletta 1770–1780-luvuille. Vinokantiset lippaat lienevätkin olleet kaikkein suosituimpia juuri tuolloin eli rokokoo-aikana. Vanhin vuosiluvulla merkitty lipas[240] (kuva 4) on peräisin Ahvenanmaalta. Seuraavat vuosiluvut ovat samoilta seuduilta: 1757 Kökarilta (kuva 24) ja 1760 todennäköisesti Nauvosta.[241] Näitä lippaita voi pitää jo enemmänkin myös talonpoikaisväestölle kuuluneina, toisin kuin 1600-luvun kerrostumaa. Tällä alueella, Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa, on muutenkin kaikkein tiheimmin esiintymiä, joten sitä voi pitää lipastyypin varsinaisena kanta-alueena (Liite II: kartta 1). Aineiston vanhin vuosiluvulla merkitty Pohjanmaalta peräisin oleva lipas[242] on Kokkolan maalaiskunnasta vuodelta 1761 (kuva 14). Se on luokiteltavissa kansanomaiseksi esineeksi. Muualta Suomesta peräisin olevissa lippaissa vanhimmat vuosiluvut ajoittuvat näitä jonkin verran myöhäisemmiksi. 

 

Vinokantisten lippaiden suosio alkaa hiipua kustavilaisen ajan myötä, mutta ne elävät silti harvakseltaan pitkälle 1800-luvulle. Näitä ovat muutamat säätyläisperäiset kirjoituslippaat 1800-luvun puolivälistä[243] (kuvat 33 ja 34) sekä Piikkiöstä vuosiluvulla 1836 merkitty lipas[244] (23) ja Korsholmassa tehty, Raippaluodosta museoon saatu vuosiluvulla 1875 merkitty lipas[245] (kuva 20). Se lienee koko aineiston myöhäisin esine.

 

Kansallismuseon pääluettelossa on mainittu jonkin verran myös paikallisia nimityksiä vinokantisille lippaille. Ruotsinkielisillä alueilla niiden nimityksiin kuuluu brudskrin[246], kassaskrin[247], låda[248], schatull[249], skrin[250], sömsrin[251] ja trolofningslåda[252]. Näistä ruotsinkielisistä nimistä on johdettu suomenkieliset nimitykset kriini[253], riini[254], skriini[255] ja skatulli[256]. Ruotsin kielestä tulee myös Tornionjokilaaksossa käytetty nimitys kanttiini[257].

 

Lippaiden käyttötarkoitus

 

Vinokantisen lippaan alkuperäinen funktio liittyy kirjoittamiseen ja lukemiseen.[258] Osa aineiston lippaista onkin tehty kyseiseen tarkoitukseen. Ne jakautuvat lippaisiin, joiden päällä voi pitää kirjaa tai kirjoittaa, sekä sellaisiin, joissa on vain säilytetty kirjoitusvälineitä. Aineistossa on kolme luku- ja kirjoitustelineeksi tarkoitettua lipasta.[259] Kaksi on talonpoikasta alkuperää; kolmas lipas (kuva 34) on säätyläisalkuperää ja sivusta avautuva. Se on kuulunut Elias Lönnrotille. Kaikki kolme ovat melko yksinkertaisia ja koristeluiltaan kovin niukkoja. Aineistossa on vielä neljäskin lipas, joka liittyy kiinteästi alkuperäiseen funktioon: 1800-luvun puolenvälin kirjoituslippaassa[260] (kuva 33), joka on kuulunut Aleksandr Ossietzkille, vino kansi avautuu eteenpäin ja muodostaa vihreällä veralla päällystetyn kirjoitusalustan. Ulkomuodoltaan samanlaisessa, ilmeisesti englantilaisessa 1800-luvun alun kirjoituslippaassa[261] (kuva 36), joka on kuulunut Louise Armfeltille, on tavalliseen tapaan taaksepäin avautuva kansi. Erään korkean tanskalaisen lippaan mainitaan olleen yhdistetty kirjoituspulpetti ja hattulaatikko, mikä tuntuu melko erikoiselta yhdistelmältä.[262]

 

Lipastyypille on muotoutunut myös muita käyttötarkoituksia, jolloin toisinaan vain kannen perusmuoto on säilynyt. Lippaissa on säilytetty pientavaraa, ennen kuin oli olemassa piironkeja.[263] Kansallismuseon pääluettelossa vinokantiset lippaat mainitaan toisinaan naisten käsitöihin liittyviksi, ja kanteen on saatettu liittää neulatyyny.[264] Mustaksi maalatun suorakantisen, Sipoosta peräisin olevan lippaan[265] luettelotiedoissa kerrotaan, että lipasta pidettiin piirongilla ja siinä säilytettiin naisten käsitöitä. Samoin eräästä Saltvikistä peräisin olevasta taitekantisesta lippaasta[266] mainitaan, että tällaisissa naiset pitivät kalamatkoilla ompelutarvikkeita.

 

Usein naisille kuuluneet lippaat ovat olleet alkujaan morsiuslahjoja, mihin viittaavat nimitykset brudskrin ja trolofningslåda. Tällöin niillä on tärkeään tapahtumaan liittyvänä lahjana rituaalinen merkitys, joka tunnetaan Keski-Euroopasta keskiajalta. Ruotsiin tapa on levinnyt 1500-luvulla säätyläispiireihin ja 1600-luvulla talonpoikien keskuuteen[267]. Suomeen se levisi ilmeisesti jonkin verran myöhemmin. Morsiuslippaissa sulhanen saattoi viedä morsiamelleen kihlajaislahjat, joihin saattoi kulua sormus, silkki, virsikirja ym. pienesineitä, joita oli koon mukaan asetettu lippaan lokeroihin.[268] Vårdöstä peräisin olevaan lippaaseen[269], trolofningslådaan, liittyy tieto, että se kuljetettiin sisällä olevine lahjoineen kihlajaispäivänä hilpeässä saattueessa sulhasen luota morsiamen kotiin. Edessä kulki miehiä, jotka kokeilivat tuuralla maan pinnan kantavuutta aivan kuin se olisi ollut jäätä. Samalla harjoitettiin ilkivaltaa kaatamalla puita teiden ja polkujen päälle.

 

Yhden lippaan[270] mainitaan olleen öylättilipas 1600-luvun lopulla Alahärmässä (kuva 21). Jotkin lippaat ovat vahvasti raudoitettuja rahalippaita (kuva 5).[271] Yhteen isokokoiseen venäläistyyliseen lippaaseen[272] on myöhemmin liitetty jalat, joten siitä on tullut niin sanottu yölipas eli eräänlainen yöpöytä. Sellaisia on barokki- ja rokokooajalla käytetty makuuhuoneissa pikkutavaroiden säilytykseen.[273]

 

Yksi 1700-luvun puolenvälin lipas[274] (kuva 31) on alun perin tehty ruokailuvälineiden säilytykseen. Niitä varten sisäpuolella on teline, mutta Åvikin 1748–1833 Somerolla toimineessa lasitehtaassa siinä on viimeksi pidetty lasinkaiverruskiekkoja. Todennäköisesti se on kuluneena ja vanhana alennettu alkuperäisestä käytöstään Åvikin kartanosta lasitehtaan puolelle. Tämä lipas kuitenkin poikkeaa niin paljon kaikista muista aineiston lippaista, että sen niitten kanssa samankaltainen perusmuoto voi olla vain sattumaa. Ehkä käyttö on antanut sille muodon muista lippaista riippumattomasti: ruokailuvälineitä on helpompi ottaa vinosta telineestä. 

 

Lippaiden valmistus

 

Jalometalliesineet oli lakisääteisesti leimattava jo vuosisatoja sitten. Sen ansiosta niiden tekijät on helppo selvittää ja ajoitus on usein mahdollista tehdä vuoden tarkkuudella. Kirsi Vainio-Korhonen on tutkinut aihetta 1700-luvun säilyneiden kulta- ja hopeaseppien työkirjojen kautta, joihin säilyneet esineet on mahdollista yhdistää.[275] Metodia ei kuitenkaan voi tässä tutkimuksessa soveltaa, koska puuseppien tutkimisessa ei ole samassa määrin vastaavia mahdollisuuksia. Joskus hienot huonekalut ovat signeerattuja tai niitä voi attribuoida tyylillisin perustein jollekin tunnetulle mestarille.[276] Tutkimusaineiston vinokantisten lippaiden tekijät kuitenkin jäävät valtaosaltaan täysin nimettömiksi, ainoastaan kahdesta aineiston lippaasta[277] tiedetään tekijä (kuvat 28 ja 30). Lippaiden tekijöistä voidaan kuitenkin rakentaa jonkinlaista yleistä profiilia samoin kuin siitä, missä ne on tehty.

 

Hienoimmat säätyläislippaat ovat taitavien käsityöläisten tekemiä, ja niitä on tuotu Suomeen myös ulkomailta. Tutkimusaineiston vanhimpia lippaita on Taipalsaarelta Kansallismuseoon saatu pienikokoinen taitekantinen lipas[278] (kuva 13). Se on taitavan puunveistäjän tekemä ja ilmeisesti peräisin Etelä-Saksasta. Aineistossa on neljä kookasta 1600–1700-lukujen taitteen tammilipasta[279] (kuva 10), joissa on koristeelliset lävistetyt raudoitukset. Niiden perusteella valmistuspaikaksi voidaan päätellä Venäjällä sijaitsevaa Velikij Ustjugia, joka oli tärkeä tämän tyyppisten esineiden valmistuskeskus.[280]

 

Hienoimpien lippaiden teosta vastasivat siis taitavat puusepät, jotka kiersivät laajastikin Itämeren piirissä ja vastasivat muotien leviämisestä. Sittemmin käsityöläisten määrä kasvoi Suomessa ja kaupunkeihin perustettiin useita ammattikuntia, joiden jäsenet täydensivät koulutustaan myös ulkomailla.[281] Maaseudulla kansanomaisia lippaita valmistettiin usein omaan käyttöön. Kuitenkin Lounais-Suomessa, Pohjanmaalla ja Hämeessä tehtiin kotiteollisuutena 1700–1800-luvulla pieniä huonekaluja myyntiä varten, koska niitä oli helppoa kuljettaa esimerkiksi markkinoille. Erityisesti Laitilassa ja Kruunupyyssä tehtiin erikokoisia arkkuja, jotka saattoivat olla varsin taidokkaita.[282]

 

Lippaiden koristelusta puolestaan vastasivat kiertelevät maalarimestarit, jotka saattoivat maalata sekä säätyläisten että talonpoikien lippaita. Tietenkin niin, että heidän asiakaskuntaansa eivät kuuluneet kaikkein rikkaimmat säätyläiset ja kaikkein köyhimmät talonpojat.[283] Tällaisia maalareita edustaa pitkin Suomen länsirannikkoa 1700-luvun toisella puoliskolla oppilaineen toiminut Johan Alm. Hänelle oli ominaista maalata lippaan sisäkanteen kruunattu seppele, jonka keskellä oli monogrammi.[284] Ahvenanmaalla on toiminut paljon koristemaalareita. Tunnetuin koulukunta maalasi 1780–1790-luvuilla karaktäärisiä kellokukka-aiheita.[285] Niitä on kahdessa aineiston lippaassa (kuvat 12 ja 35).[286]

 

Oma ryhmänsä ovat vankiloissa tehdyt lippaat, jotka ovat tyypillisesti olkikoristeisia. Niitä on tehty olkikoristeisissa esineissä olevien merkintöjen perusteella Loviisassa, Hämeenlinnassa, Kastelholmassa ja Korsholmassa (kuvat 17–20, Liite II: kartta 7).[287]

 

Lippaiden omistajat

 

Kiinnostava näkökulma lippaisiin on niiden alkuperäisten omistajien selvittäminen, sillä tiedot niistä antavat esineisiin inhimillisen ja elävän ulottuvuuden. Kansallismuseon pääluettelossa on toisinaan mainittu lippaiden esinetietojen yhteydessä niiden omistajia. Useissa lippaissa on monogrammeja ja vuosilukuja, joiden perusteella voi varsinkin pienten paikkakuntien kohdalla tehdä oletuksia alkuperäisistä omistajista. Kansanomaisissa lippaissa monogrammien viimeisenä kirjaimena on yleisimmin S tai D. Kirjain S viittaa sanaan son, joten S-monogrammein merkityt lippaat lienevät kuuluneet miehille. Ne kansanomaiset lippaat, joiden monogrammissa on viimeisenä kirjaimena dotter-sanaan viittaava D, ovat puolestaan todennäköisesti kuuluneet naisille. Toisaalta S ja D voivat myös viitata sukunimiin. Naisille kuuluneet lippaat on usein tehty morsiuslahjoiksi, mihin viittaavat nimitykset ja sydänkuviot. Monogrammin ja vuosiluvun avulla on melko helppoa löytää seurakuntien vihittyjen luetteloista alkuperäinen omistaja. Toisinaan koko seurakunnasta eikä lähialueeltakaan ole tosin löydettävissä ketään, joka sopisi johonkin tiettyyn monogrammiin. Kun tiedetään lippaan alkuperäisen omistajan sukupuoli, voidaan myös pohtia, onko miehille ja naisille kuuluneiden lippaiden välillä nähtävissä eroja. Samoin monogrammien avulla voidaan tarkastella lippaiden omistuspohjan sosiaalista ulottuvuutta. 

 

Aineiston vanhin lipas, jolle voidaan etsiä tarkkoja tietoja alkuperäisestä omistajasta, on Alahärmästä peräisin oleva öylättilipas (kuva 21), joka on ajoitettavissa 1600-luvulle ja siinä on nimikirjaimet BR. Se on tullut museon kokoelmiin vuonna 1886, ja silloin saatujen tietojen mukaan sen mainitaan kuuluneen Alahärmän ensimmäiselle papille, joka säilytti siinä sakramenttikaluja. Papin nimestä ei kuitenkaan ole siinä yhteydessä tietoja.[288] Alahärmän ensimmäinen pappi on ollut kappalainen Jöran Asprooth (alun perin Yrjö Haapoja), joka tuli vuonna 1676 virkaan, jossa oli kuolemaansa, vuoteen 1690 asti.[289] Tiedot lippaan alkuperästä ovat selvästi suullista perimätietoa, jonka on kertonut lippaan museoon luovuttanut kirkon kuudennusmies Samuli Huhtala. Tietoon pitää suhtautua varauksellisesti, koska sen ja Alahärmän ensimmäisen papin kuoleman välillä on pari sataa vuotta eivätkä nimikirjaimetkaan täsmää. On silti mahdollista, että tiedot alkuperästä pitävät paikkansa, sillä lipas on 1600-luvulta. Lipas on selvästi säätyläisalkuperää, ei kuitenkaan erityisen loisteliaista olosuhteista, vaan sen omistajaksi on helppo kuvitella juuri kappeliseurakunnan kappalainen.

 

Toinen suunnilleen samalta ajalta, 1600-luvulta oleva lipas (kuva 25) on myös tullut Kansallismuseoon vuonna 1886.[290] Se on peräisin Kangasalta, mutta siitä ei ole muita alkuperätietoja. Lipas saattaa olla ruotsalainen.[291] Sen renessanssityyliset veistokoristeet ovat olleet maalatut punaisella, mustalla, vihreällä ja kultavärillä, joten se on ollut aikanaan näyttävä loistoesine, jonka on täytynyt kuulua ylemmille säätyläisille. Mistä päin Kangasalaa lipas voisi olla peräisin? Kysymykseen tulisivat 1600-luvulla lähinnä Liuksialan ja Vääksyn kartanot, joissa asui aikansa suuraatelia.[292] On mahdollista, että se voi myös olla peräisin pappilasta tai että lipas on jotenkin päätynyt Kangasalle 1600-lukua myöhemmin.

 

1700-luvun lippaista Porvoosta peräisin oleva puunveistäjä ja tapetin tekijä Petter Solitanderin (1722–1775)[293] noin 1760–1770-luvuilla tekemä lipas (kuva 28) on ollut Solitanderin suvulla vuoteen 1886, jolloin neiti Johanna Elisabet Solitander lahjoitti sen Kansallismuseolle.[294] Lipas on aikansa lippaista korkealuokkaisinta laatua Suomessa, ja taitava säätyläissukuinen käsityöläinen Petter Solitander on tehnyt sen ehkä perheenjäsenelleen.

 

Samaan aikakauteen kuuluu Kristiinankaupungista peräisin oleva, samettitilkuilla päällystetty lipas (kuva 30), jossa on vuosiluku 1772. Se on kuulunut räätäli Hendrik Vahlforsin tyttärelle Birgitta Vahlforsille (1757–1824), joka on luultavasti myös itse tehnyt sen. Hän meni naimisiin 1773 räätäli Henrik Holmgrenin kanssa Kristiinankaupungissa ja sai kuusi lasta. Lipas kulkeutui Birgitta Vahlforsin kummityttärelle, Vaasassa asuneelle rouva M. Widgrenille, joka lahjoitti sen Kansallismuseolle vuonna 1876.[295] 

 

Pyhtäältä peräisin olevan, morsiuslippaaksi mainitun karniisikantisen lippaan (kuva 6) sisäkannessa on monogrammi EFD ja vuosiluku 1783.[296] Se viitannee Pyhtään Skinnarisin talosta kotoisin olleeseen Elisabet Fabiansdotteriin (1757–1808), joka meni naimisiin 1783 Pyhtään Qvarnbyn Dråckilan talon isännän Joseph Josephssonin kanssa.[297] Lipas on teknisesti vaativaa karniisimallia ja koristeltu korkeatasoisin rokokoo-maalauksin. Ilman monogrammeja sitä olisi vaikea luokitella talonpoikaisesineeksi. Tämä kertoo, ettei säätyläisten ja talonpoikaisväestön välillä ole ollut kaikissa tapauksissa mitään valtaisaa kulttuurillista kuilua.[298]

 

Selkeästi säätyläislipas on Halikon Joensuun kartanosta peräisin oleva taitekantinen, harvinaisen näyttävä kirjoituslipas[299] (kuva 36), joka on tehty jakarandasta ja siinä on norsunluu-upotuksia. Lipas on kuulunut Gustav Magnus Armfeltin englantilaissyntyiselle vaimolle Louise Cuthbert-Brookelle (1801–1865), joka tuli Suomeen 1819.[300] Hän lienee tuonut lippaan mukanaan Englannista.

Lopuksi

 

Vinokantiset lippaat voidaan jakaa suorakantisiin, taitekantisiin ja karniisikantisiin lippaisiin. Sisäpuolella voi olla pieniä laatikoita ja hyllyjä. Lähes aina niissä on lukko. Usein lippaat ovat näyttäviä, ja niissä on kauniisti viimeisteltyjä yksityiskohtia, kuten profiloituja tai sorvattuja jalkoja ja erilaisia veistokoristeita. Suurimmassa osassa tutkielman lippaista on koristemaalauksia. Joskus koristelu on tehty oljista. Osassa on myös koristeellisia raudoituksia.

 

Tyylillisesti vanhimmat kerrostumat lippaissa ovat keskiaikaiset romaanisuus ja gotiikka. Yksikään aineiston lipas ei ole keskiajalta, mutta Suomen kaltaisella perifeerisellä alueella keskiaikaiset tyylipiirteet elivät pitkään. Renessanssin näkyvin piirre lippaissa on kannen koristepeili. Barokin piirteet ovat vähäisempiä: sorvatut jalat on niistä näkyvin ominaisuus. Vinokantisten lippaiden suurin suosio Suomessa osui 1700-luvun toiselle puoliskolle. Rokokoon tyylipiirteet ovatkin yleisiä. Ne näkyvät voimakkaimmin maalauskoristelussa. Kustavilaisena aikana 1700–1800-lukujen taitteessa vinokantisten lippaiden suosio alkoi laskea ja kannen koristepeilit jäivät pois. Empire-aikana 1800-luvun alkupuolella on tehty vielä jonkin verran vinokantisia säätyläislippaita, mutta empiren tyylipiirteitä ei ainakaan tämän aineiston valossa näytä juuri olleen kansanomaisissa lippaissa.

 

Vinokantiset lippaat ovat kehittyneet keskiaikaisista luku- ja kirjoituskäyttöön tehdyistä telineistä ja pulpeteista. Renessanssiajan pöydällä pidettävät kirjatelineet ovat muodoltaan vinokantisten lippaiden myöhemmän perustyypin kaltaisia. Vähitellen vinokantisten lippaiden käyttötarkoitus laajeni luku- ja kirjoituskäytöstä enemmänkin pienesineiden säilytyslaatikoksi sekä ompelulippaiksi. Tällöin esikuvien perusmuoto ainoastaan heijastui lippaassa, ja niihin tuli alkuperäisestä funktiosta poikkeavia piirteitä. Morsiuslahjoiksi annetuilla vinokantisilla lippailla on ollut välittömän käyttötarkoituksen lisäksi myös rituaalinen merkitys. Niitä on kuitenkin käytetty kaiken aikaa myös typologisesti alkuperäisessä käyttötarkoituksessa lukutelineenä ja kirjoituslippaana.

 

Suomessa vinokantiset lippaat tuntuvat olevan hieman nuorempi ilmiö kuin niitä suurikokoisemmat, mutta muuten samanmuotoiset kirjoituspulpetit. Vanhimmat vinokantiset lippaat Suomessa lienevät 1600-luvulta. Ilmeisesti ne ovat olleet suosituimmillaan 1700-luvun toisella puoliskolla. Levinneisyysalue painottuu Suomessa rannikoille, erityisesti Etelä-Suomeen, ja pohjoisempana vanhojen kauppakaupunkien ympäristöön. Pohjoisin esiintymä on Tornionjokilaaksossa ja itäisin Pohjois-Karjalassa. Vinokantisilla lippailla näyttää olevan kaksi leviämissuuntaa: itä ja länsi. Jälkimmäinen on kuitenkin leviämissuuntana tärkeämpi ja siihen viittaavat myös ruotsinkielestä omaksutut nimitykset (Liite II: kartat 1 ja 3).

 

Vinokantisissa lippaissa on usein monogrammeja ja vuosilukuja, joiden perusteella on mahdollista yrittää jäljittää lippaiden alkuperäisiä omistajia. Voidaan havaita, että miehille kuuluneet lippaat ovat olemukseltaan jonkin verran askeettisempia ja vähemmän koristeltuja kuin naisille kuuluneet. Vinokantisia lippaita on ollut kaikkien yhteiskuntaluokkien ihmisillä. Alkuaankin kansanomaisten lippaiden lisäksi kansan pariin on päätynyt säätyläisiltä huonokuntoisia tai pois muodista menneitä lippaita. On silti huomattava, että säätyläisten ja kansanomaisten vinokantisen lippaiden välillä ei useinkaan ole – ääripäät poissulkien – kovin merkittäviä laadullisia eroja. Tämä selittyy muun muassa sillä, että lippaiden tekijöillä oli monipuolinen asiakaskunta, etenkin maalarien osalta. Taitavat puusepät tekivät hienoimmat lippaat. Arkisimmat tehtiin itse tai ne olivat kotiteollisuuden tuotteita.

 

Edellä on kuvattu, kuinka Suomen alueen esineellinen kulttuuri kytkeytyi yhtäältä Keski- ja Etelä-Euroopan ja toisaalta Venäjän kulttuuripiireihin ja kuinka vinokantinen lipas muuttui aikojen kuluessa käyttötarkoituksensa kannalta ja sopeutettiin aikakautensa tyyliin. Kansallismuseon kokoelmien seitsemänkymmentä vinokantista lipasta antavat hyvän kokonaiskuvan esinetyypistä, sen ajallisista ja paikallisista ulottuvuuksista Suomessa.

Liite I: Aineisto

Liite_I (pdf) (92 KB)

Liite II: Kartat

Lähteet ja kirjallisuus

 

 

Painamattomat lähteet

 

 

Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulu / muotuiluinstituutti / konservoinnin koulutus-

ohjelma. (EVTEK):

Toikka Pia 2004: Vinokantisen lippaan tutkimus ja konservointi. Huonekalukonservointi. Opinnäytetyö.

 

Kansallisarkisto (KA):

Suomen seurakuntien kirkonarkistot ja niistä tehdyt hakemistot.

 

Painetut lähteet ja kirjallisuus

 

 

Appelgren, Kari 1974: Johan Alm: Hantverksmålare i Vasa på 1700-talet. Helsingfors: SLS.

 

Autio, Eero 2000: Kotkat, Hirvet, Karhut. Permiläistä pronssitaidetta. Jyväskylä: Atena.

 

Baumstark, Reinhold 2002: The Alte Pinakotek Munich. Munich: C. H. Beck/Scala Publishers.

 

Bergholm, Axel 1984: Suomen aatelittomia sukuja: II osa. Helsinki: Suomen Sukututkimusseura.

 

Carpelan, Tor 1954: Ättartaflor för de på Finlands riddarhus inskrivna ätterna: Första Bandet A−G. Helsingfors.

 

Deimling, Barbara 1995: Early Renaissance Art in Florence and Central Italy – The Art of the Italian Renaissance. Köln: Könemann.

 

Deneke, Bernward 1979: Volkskunst: Germanisches Nationalmuseum Nürnberg: Führer durch die volkskundlichen Sammlungen. München: Prestel-Verlag.

 

Edwards, Ralph 1987: The Shorter Dictionary of English Furniture: From Middle Ages to the Late Georgian Period. London: Spring Books.

 

Ekström, Kjell 1993: Klockor på locket: Folkligt möbelmåleri på Åland. Mariehamn: Föreningen Ålands Vänner.

 

Erixon, Sigurd 1938: Folklig möbelkultur i svenska bygder. Stockholm: Nordisk Rotogravyr.

 

Heikinmäki, Maija-Liisa 1981: Suomalaiset häätavat: talonpoikaiset avioliiton solmintaperinteet. Helsinki: Otava.

 

Heinonen, Jorma – Vuoristo, Osmo 1979: Antiikkikirja. Helsinki: Tammi.

 

Hellner, Brynolf 1948: Järnsmidet i vasatidens dekorativa konst. Stockholm: Nordiska Museet.

 

Henschen, Ingegerd – Blomberg, Sten 1962: Svensk möbel lexikon 3. Malmö: Förlagshuset Norden.

 

Hyvönen, Heikki 1996: ”Vapaudenaika ja asuminen Suomessa 1720–70-luvulla”. S. 45–62. Rokokoo– Rokoko. Heinola: Heinolan Kaupunginmuseo.

 

Jutikkala, Eino 1954: ”Lahjoitusmaat ja kartanot”. Längelmäveden seudun historia II. Kangasalan historia II. Hämeenlinna.

 

Karlsson, William 1959: ”Träskrin”. S. 148–151. 1500-talet. Lund: Kulturen.

 

Kojonen, Eero 1993: Alahärmän historia I: Alahärmän alueen vaiheet jääkauden

jälkeiseltä ajalta vuoteen 1867. Alahärmä: Alahärmän kunta.

 

Korhonen, Teppo 1987: ”Kansanomainen rakennustaide keskiajalta 1800-luvun lopulle”. S. 16–48. Ars: Suomen taide 2. Helsinki: Otava.

 

Korhonen, Teppo 1999: Tekniikkaa, taidetta ja taikauskoa: kirjoituksia aineellisesta kansankulttuurista. Tietolipas 162. Helsinki: SKS.

 

Kuurne, Jouni 2001: ”Chinoiserie Suomessa 1700-luvulla”. S. 49–64. Suomen Museo 2000.

 

Maffesoli, Michael 1995: Maailman mieli: yhteisöllisen tyylin muodoista. Suom. Mika Määttänen. Helsinki: Gaudeamus.

 

Morley, John 1999: The History of Furniture: Twenty-five centuries of style and design in the western tradition. Boston – New York – London: A Bulfinch Press Book Little, Brown & Company.

 

Mäntylä, Sinikka 1989: Länsipohjalainen kaappikello: innovaatiosta folklorismiin. Kansatieteellinen Arkisto 35. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

 

Nordman, C. A 1980: Medeltida konsthantverk i Finland. Helsingfors: Museiverket.

 

Pohjonen, Raul 1997a: Allmogens skatter – Talonpoikien aarteita 1700–1900. Kokkola: R. Pohjonen.

 

Pohjonen, Raul 1997b: De österbottniska allmogemålarna – Pohjanmaan talonpoikaismaalarit 1750–1900. Kokkola: R. Pohjonen.

 

Puglia, Rafaella del – Steiner, Carlo 1963: Mobili e Ambienti Italiani dal gotigo al floreale I. Milano.

 

Relas, Jukka 2001: ”Kansatieteilijä Alastalon salissa”. S. 83–96. Kustavin muinaisia. Helsinki: Volter Kilven Seura.

 

Relas, Jukka 2013: Valta, tyyli ja tila: keisarien ja presidenttien residenssi Helsingissä 1837–1940. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

 

Riska, Tove 1987: ”Keskiajan maalaustaide”. S. 116–181. Ars: Suomen taide 1. Helsinki: Otava.

 

Sammallahti, Leena 1985: Iittiläisiä puuseppiä. Helsinki: SKS.

 

Schoultz, Gösta von 1949: Kistor. Stockholm: Nordiska museet.

 

Steensberg, Axel 1964: Danske bondemobler. Kobenhavn: Hassing.

 

Ulldal, Kai 1963: Dansk folkekunst: bilder mer indledende tekst. Kobenhavn.

 

Vainio-Korhonen, Kirsi 1994: Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa: Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Historiallisia tutkimuksia 182. Helsinki: SHS.

 

Valonen, Niilo 1976: ”Kulttuurityylien kansanomaistumisesta”. S. 7–45. Kulttuurityylien ja muotien kansanomaistuminen – Kulturstilarnas och modets folkliga former: Seminaari 10.–14.2.1975. Helsinki: Helsingin yliopiston kansatieteen laitos.

 

Valonen, Niilo – Rácz, István 1963: Suomen kansantaiteen aarteita. Helsinki: Otava.

 

Vilppula, Hilkka 1955: ”Olkikoristeiset rasiat ja lippaat Kansallismuseon kokoelmissa”. S. 50–54. Osma 1954: Suomen museoliiton vuosikirja.

 

Wirilander, Kaarlo 1974: Herrasväkeä: Suomen säätyläistö 1721–1870. Historiallisia tutkimuksia 93. Helsinki: SHS.

 

Virrankoski, Pentti 1963: Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa autonomian ajan alkupuolella (1809- noin 1865). Helsinki: SKS.

Kuvalähteet

 

Baumstark, Reinhold 2002: The Alte Pinakotek Munich. Munich: C. H. Beck/Scala Publishers. Kuva sivulla 56. Kuvat: Bayerische Staatsgemäldesammlungen, Munich, and Artotek, Peissenberg.

 

Deimling, Barbara 1995: Early Renaissance Art in Florenceand Central Italy: The Art

of the Italian Renaissance. Köln: Könemann. Kuva sivulla 278: Raffaello Bencini.

 

Valokuvat Suomen kansallismuseon kokoelmien esineistä ovat Jukka Relaksen ottamia. 

 

 

 

---

[1] Erixon 1938: passim.

[2] Esim. Edwards 1987: 301–306; von Schoultz 1949; Pohjonen 1997b; del Puglia 1963.

[3] Morley 1999: 56.

[4] Henschen – Blomberg 1962: 81−83; Morley 1999: 56-60.

[5] KM 72109:7; KM 4924:1; KM 70025; KM B 3307.

[6] Baumstark 2002: 28. Maalauksen on tehnyt baijerilainen Pollingin mestari 1444.

[7] Baumstark 2002: 56.

[8] Deimling 1995: 278.

[9] Edwards 1987: 301–306.

[10] Deneke 1979: 86, 92–93.

[11] Karlsson 1959: 148–150.

[12] Uldall 1963: 234.

[13] KM 2447; KM 29061; KM 65050:94; KM B 35; KM 5332:79; KM 5339:137; Toikka 2004: 10–11.

[14] Heinonen – Vuoristo 1979: 103–105.

[15] KM 82078:8.

[16] KM 1798; KM 2395:109; KM 2466; KM 2532:342; KM 3362:1; KM 39060; KM 43026;

KM 57046:119; KM 70069; KM 79062:1; KM B 1372; KM B 1421; KM B 1423; KM B 2732; KM B 2956; KM B 2957; KM B 2961; KM B 3097; KM B 3152; KM B 3248; KM B 3293; KM B 3429; KM B 3453; KM B 3620; KM B 3624; KM B 3933; KM C 216; KM C226; KM 2969:1; KM 3095; KM 3112:9; KM 4713:46; KM 4713:97; KM 6688:2; KM 7201:22; KM 7567; KM 7742; KM 7942; KM 7962; KM 8967:207.

[17] KM 1964; KM 2447; KM 4924:2; KM 5031; KM 26069:251; KM 29061; KM 34065:94; KM 68078:8; KM 82066:1; KM B35; KM B 1051; KM B 2958; KM B 2960; KM B 3094; KM B 3096; KM 3622; KM 3559:17; KM 4586:45; KM 473:25; KM 8138; KM 8723; KM 5332:79; KM 5339:137.

[18] Heinonen – Vuoristo 1979: 103–105.

[19] Pohjonen 1997a: 161.

[20] 5,7 % aineistosta.

[21] KM 41067; KM B 3839.

[22] KM B 1309.

[23] KM 10894:2.

[24] Usein puulippaat ovat mäntyä tai tammea, yksi on jakarandaa. Muutamat lippaat ovat lepänjuuriviilutettuja.

[25] KM 1798.

[26] KM 2466; KM 3362:1.

[27] KM C 216.

[28] KM 5031; KM B 3152; KM B 3248; KM 3112:9; KM 4586:45.

[29] KM 26069:251.

[30] KM 39060.

[31] 87 % aineistosta.

[32] 11,5 % aineistosta.

[33] 1,4 % aineistosta.

[34] KM B 3097.

[35] KM 4924:2.

[36] KM B 3624.

[37] KM 8990:136.

[38] KM 4713:46; KM 7201:22; KM 7567; KM 7942.

[39] KM 4586:45; KM 8138.

[40] 13 % aineistosta.

[41] 59 % aineistosta.

[42] 28 % aineistosta.

[43] KM 2447; KM 29061; KM 65050; KM B 35; KM 5332:79; KM 5339:137.

[44] KM 4713:25; KM 7201:22; KM 8723.

[45] KM 41067; KM B 1309; KM B 3839; KM 10894:2.

[46] von Schoultz 1949: 9.

[47] von Schoultz 1949: 8. Sinkkaliitoksessa yhdistettävien osien vuorottain toistuvat liitoskohdat on muotoiltu viisteisiksi, jolloin rakenne lukitsee itse itsensä, mikä tekee rakenteesta erittäin kestävän.

[48] Esim. KM 1964:1; KM 3362:1.

[49] KM 4713:46.

[50] KM 1798.

[51] KM 2395:109; KM 2447; KM 2466; KM 3362:1; KM 4924:2; KM 5031; KM 26069:251; KM 41067; KM 43026; KM 65050:94; KM B 1051; KM B 1309; KM B 1372; KM B 1421; KM B 1423; KM B 2956; KM B 2958; KM B 2960; KM B 3094; KM B 3096; KM B 3152; KM B 3293; KM B 3429; KM B 3454; KM B 3620; KM B 3839; KM C 216; KM 2969:1; KM 3539:17; KM 4586:45; KM 4713:97; KM 6688:2.

[52] KM 2466; KM 29069:251; KM 34065; KM 2969:1; KM 6688:2.

[53] KM 2447; KM 65050:94.

[54] Tämä on 26 % aineistosta.

[55] KM 3362:1; KM 41067; KM 79062:1; KM B 1051; KM B 2960; KM B 3624; KM C 216; KM 7742; KM 7942.

[56] KM C 216.

[57] KM 79062:1; KM B 3624; KM 7942.

[58] KM 3362:1; KM 41067; KM B 1051; KM B 2960; KM 7742.

[59] KM 7742.

[60] KM 2466; KM 5031; KM 43026; KM B 3096; KM 3539:17; KM 4713:25; KM 8723.

[61] KM 43026.

[62] KM 5031.

[63] KM B 3096.

[64] KM 2466.

[65] KM 4713:25; KM 8723.

[66] KM B 3094.

[67] Tämä on 97,5 % aineistosta.

[68] KM 1798; KM B 3240; KM 3112:9.

[69] KM 7942.

[70] Hellner 1948: 140; Korhonen 1987: 26.

[71] KM 2395:109; KM 2532:342; KM 3362:1; KM 43026; KM 70069; KM B 1423; KM B 2732; KM B 3293; KM B 3622; KM 2969:1; KM 4713:97; KM 7567; KM 7962; KM 8967:207; KM 10894:2; KM 5332:79; KM 5339:137.

 

[72] KM 2532:342; KM B 2732.

[73] KM 2447; KM 29061; KM 65050:94; KM B 35; KM B 3622; KM 5332:79; KM 5339.

[74] KM B 3622.

[75] KM 2447.

[76] KM 39060; KM 79062:1; KM B 2961; KM B 3095; KM B 3620; KM B 3624; KM B 7201:22.

[77] KM 2466; KM B 1421; KM B 2956; KM B 2957; KM B 3097; KM B 3152; KM B 3454; KM B 3933; KM C 226; KM 3429; KM 4713:46; KM 6688:2; KM 7742.

[78] KM 1964:1; KM 34065; KM 68078:8; KM B 2960; KM B 3096; KM 3539:17; KM 4586:45;

KM 4713:25; KM 8138.

[79] KM 26069:251; KM 2958.

[80] KM 4924:2; KM 5031; KM 82066:1; KM 8723.

[81] KM 41067; KM B 1309; KM B 3839; KM 10894:2.

[82] KM 41067.

[83] KM B 1309.

[84] KM 2395:109; KM 2447; KM 29061; KM 65050; KM B 35; KM B 3429; KM B 3622; KM 5332:79; KM 5339:137. Tämä on noin 13 % aineistosta.

[85] KM 2447; KM 29061; KM 65050:94; KM B 35; KM 5332:79; KM 5339:137.

[86] KM B 3622.

[87] KM 2395:109; KM 2447; KM 2466; KM 2532:342; KM 3362:1; KM 4924:1; KM 5031,KM 26069:251; KM 29061; KM 34065; KM 39060; KM 41067; KM 43026; KM 65050:94; KM 68078:8; KM 70069; KM 79062:1; KM 82066:1; KM B 35; KM B 1051; KM B 1309; KM B 1421; KM B 1424; KM B 2732; KM B 2956; KM B 2957; KM B 2958; KM B 2959; KM B 2960; KM B 2961; KM B 3095; KM B 3096; KM B 3293; KM B 3429; KM B 3620; KM B 3622; KM B 3839; KM C 216; KM C 226; KM 4713:25; KM 4713:46; KM 4713:97; KM 6688:2; KM 7201:22; KM 7567; KM 7742:1; KM 7962; KM 5332:79; KM 5339:137. Yhteensä noin 70 % aineistosta.

[88] Lippaissa KM 2466; KM 82066:1 ja KM B 3095 ei kuitenkaan koskaan ole ollut sellaista.

[89] KM 2395:109; KM 68078:8; KM 4713:25.

[90] KM 2395:109; KM 68078:8.

[91] KM 4924:1; KM 5031; KM 70069; KM B 1421; KM B 1423; KM B 2732; KM B 2956; KM B 2958; KM B 2959; KM B 2960; KM B 2961; KM B 3622; KM B 3839; KM 6688:2; KM 7742:1.

[92] KM 7962; KM 5332:79.

[93] KM B 3096.

[94] KM 79062:1.

[95] KM C 216.

[96] KM 2447; KM 26069:251; KM 29061; KM 39060; KM 65050:94; KM B 35; KM B 3622; KM 4713:46; KM 7201:22; KM 7962; KM 5332:79; KM 5339:137. Yhteensä noin 12 % aineistosta.

[97] KM 2447; KM 26069:251; KM 29061; KM 39060; KM 65050:94; KM B 35; KM B 3622; KM 5332:79; KM 5339:137.

[98] KM B 3622; KM 4713:46; KM 7201:22; KM 7962.

[99] KM B 3622.

[100] KM 2447; KM 29061; KM 65050:94; KM B 35; KM 5332:79; KM 5339:137.

[101] KM 26069:251.

[102] KM 39060.

[103] KM B 3622.

[104] KM 4713:46.

[105] KM 7201:22.

[106] KM 7962.

[107] KM 7942.

[108] KM 3362:1; KM 43026; KM 70069; KM 79062:1; KM B 1051; KM B 1372; KM B 1421; KM B 2732; KM B 2957; KM B 2959; KM B 3152; KM B 3248; KM 3293; KM B 3429; KM B 3454; KM B 3620; KM B3624; KM B 3933; KM C 216; KM C 226; KM 2969:1; KM 3112:9.

[109] KM 70069; KM B 3248; KM 3112:9.

[110] KM 41067.

[111] KM B 3095; KM 7742.

[112] KM 4924:2; KM 68078:8; KM B 2960. KM B 3096.

[113] KM 5031; KM 29061; KM 34065; KM 65050:94; KM B 3622; KM B 3539:17; KM 4713:25.

[114] KM 29061; KM 34065.

[115] KM 29061.

[116] KM 57046:119.

[117] Baumstark 2002: 28.

[118] KM 2395:109; KM 2532:342; KM 2466; KM 3362:1; KM 34065; KM B 1423; KM B 2957; KM B 2959; KM B 2960; KM B 2961; KM B 3094; KM B 3095; KM B 3097; KM B 3293; KM B 3454; KM B 3620; KM C 216; KM C 226; KM B 4713:25; KM B 7201:22; KM 7567; KM 7742.

[119] KM B 1423; KM B 3094; KM B 3095; KM B 3097; KM C 226; KM 7962; KM 8723.

[120] KM 2395:109; KM 2466; KM 3362:1; KM 34065; KM B 1421; KM B 2957; KM B 2960; KM B 2961; KM B 3097; KM B 3293; KM B 3454; KM B 3620; KM C 216; KM C 226; KM 4713:25.

[121] KM B 3095; KM 7567, KM 7201:22; KM 7742. 

[122] KM B 2960; KM B 2961; KM 4713:25.

[123] KM C 216.

[124] KM 2466; KM 3362:1.

[125] KM B 3293.

[126] KM B 1423; KM 7742.

[127] KM 4713:25.

[128] KM B 2959; KM B 3094.

[129] KM B 1423; KM 7742.

[130] KM 2532:342; KM B 3095; KM 7201:22; KM 7567.

[131] KM 7201:22.

[132] KM 2532:342.

[133] KM B 3094.

[134] KM 2395:109.

[135] KM 1964:1; KM 2395:109; KM 2466; KM 2532:342; KM 68078:8; KM B 1423; KM B 2732; KM B 3095; KM B 3293; KM B 3933; KM 2969:1; KM 4713:46; KM 6688:2; KM 7201:22; KM 7742; KM 7942; KM 7962; KM 8723; KM 8990:136. Tämä on noin 27 % aineistosta.

[136] KM 1964:1.

[137] Heinonen – Vuoristo 1979: 24.

[138] KM 2395:109.

[139] KM 2466.

[140] KM 2532:342.

[141] KM B 2732.

[142] KM 7942.

[143] KM 3362:1.

[144] Tämä on noin 71,4 % aineistosta.

[145] Tämä on noin 23 % aineistosta.

[146] KM 2447; KM B 2961; KM B 3097; KM B 3620; KM B 3622; KM B 3933; KM 2969:1; KM 4713:97; KM 8990:136.

[147] KM 70069; KM B 1051; KM B 1372.

[148] KM B 3096; KM 4713:97; KM 8967:207; KM 10894:2.

[149] KM 41067; KM B 2958; KM B 3839; KM 4713:25; KM 6688:2.

[150] KM 3362:1.

[151] KM B 3620.

[152] KM 8138.

[153] Pohjonen 1997b: passim.

[154] KM 5031; KM 4924:2; KM B 3152; KM B3248; KM 3112:9; KM 4586:45. Tämä on noin 7 % aineistosta.

[155] Vilppula 1955: 52.

[156] KM 4586:45.

[157] Heinonen – Vuoristo 1979: 92; Valonen – Rácz 1963: 228; Vilppula 1955: 53–54.

[158] Valonen – Rácz 1963: 228.

[159] KM 4586:45.

[160] KM 3112:9.

[161] KM B 3248.

[162] Kansallismuseon kaikissa muitakin lipastyyppejä edustavissa ahvenanmaalaisissa olkikoristeisissa lippaissa on vastaavanlainen koristelu, mitä ei erityisemmin esiinny muualla Suomessa: KM B 3246; KM B 3881; KM 3100; KM 3247.

[163] KM 4924:2.

[164] KM B 3152.

[165] Kansallismuseon muita lipastyyppejä edustavat olkikoristeiset lippaat samalta alueelta: KM B 1287; KM B 1324; KM B 1339; KM B 1347; KM B 1361; KM B 3534:1; KM 8469:1.

[166] KM 5031.

[167] KM 4586:45.

[168] KM 4924:2.

[169] Wirilander 1974: passim.

[170] Relas 2001: passim; Sammallahti 1985: 7.

[171] Valonen 1976: 7.

[172] Maffesoli 1995: 26, 54–59; Relas 2013: 11.

[173] Heinonen – Vuoristo 1979: passim.

[174] Korhonen 1999: 16.

[175] Valonen 1976: 8.

[176] KM 2395:109; KM B 3095; KM B 3454; KM B 3933.

[177] KM 2395:109.

[178] Nordman 1980: 94.

[179] KM B 3095.

[180] Morley 1999: 64.

[181] Nordman 1980: 87.

[182] Nordman 1980: 91.

[183] KM 3933.

[184] Autio 2000: 80.

[185] Nordman 1980: 91.

[186] Nordman 1980: 87.

[187] KM B3095.

[188] KM B3454.

[189] Riska 1987: 137–143.

[190] KM 24466.

[191] KM B 2960.

[192] KM 2395:109.

[193] Hellner 1948: passim.

[194] KM 2532:342.

[195] Karlsson 1959: 148–151.

[196] Karlsson 1959: 148–151.

[197] Karlsson 1959: 148–151.

[198] Heinonen – Vuoristo 1979: 16–17, 111.

[199] Uldall 1963: 234.

[200] KM 8723.

[201] KM 7201:22.

[202] KM 8723.

[203] Toikka 2004: 11.

[204] KM 2447.

[205] KM 2532:342.

[206] KM B3096.

[207] KM 1964:1.

[208] Heinonen & Vuoristo 1979: 17, 24.

[209] Heinonen & Vuoristo 1979: 24.

[210] KM 4713:25.

[211] KM 43026.

[212] Heinonen – Vuoristo 1979: 26.

[213] KM 1789, KM 2466; KM 3362:1; KM 4924:2; KM 5031; KM 34065; KM 39060; KM 41067; KM B 1309; KM B 1421; KM B 2732; KM B 2959; KM B 2960; KM B 3094; KM B 3624; KM B 3839; KM C 226; KM 2969:1; KM 4713:46; KM 7567; KM 7742; KM 7962; KM 10894:2.

[214] KM B 1309; KM B 3839; KM 10894:2.

[215] KM B 1309; KM B 3839; KM 10895:2.

[216] KM 41067.

[217] KM 2466.

[218] KM 7962.

[219] KM B 2732.

[220] Hyvönen 1996: 212–213, 218.

[221] KM 1798.

[222] Kuurne 2000: 49.

[223] KM 4924:2.

[224] KM 39060.

[225] Pohjonen 1997a: 161.

[226] KM B 3248; KM 3112:9; KM 3539:17; KM 6688:2; KM 8990:136.

[227] KM 6688:2.

[228] KM B 3248; KM 3112:9.

[229] KM 57046:119; KM 79062:1; KM 82066:1.

[230] KM 82066:1.

[231] KM 57046:119.

[232] Deneke 1979.

[233] Uldall 1963: 234.

[234] Erixon 1938: 134.

[235] Mäntylä 1989: 203.

[236] KM 2395:109.

[237] KM 2532:342.

[238] KM 1964:2.

[239] Tämä on 38,6 % aineistosta.

[240] KM 43026.

[241] KM C 226.

[242] KM B 2732.

[243] KM 57046:119; KM 82066:1

[244] KM B 3933.

[245] KM 4586:45.

[246] KM B 1423; KM B 3095.

[247] KM 2447.

[248] KM B 3839.

[249] KM B 1051; KM B 1372.

[250] KM B 2732; KM B 2956; KM B 2957; KM B 2958; KM B 2959; KM B 2960; KM B 2961; KM B 3094; KM B 3096; KM B 3454; KM 4713:97.

[251] KM 4586:45.

[252] KM B 1309.

[253] KM 7201:22; KM 7742; KM 8723.

[254] KM B 3152.

[255] KM B 3622; KM B 3933.

[256] KM B 1421.

[257] KM 4713:25.

[258] Edwards 1987: 301–306.

[259] KM 57046:119, KM 7942; KM 8990:136.

[260] KM 82066:1.

[261] KM 26069:251.

[262] Ulldal 1963: 229.

[263] Erixon 1938: 133–134.

[264] KM C 216; Steensberg 1964: 267.

[265] KM B 1051.

[266] KM B 2960.

[267] Erixon 1938: 134.

[268] Heikinmäki 1981. 100–102; Pohjonen 1997a: 161.

[269] KM B 1423.

[270] KM 2395:109.

[271] KM 2447; KM B 3622.

[272] KM 65050:94.

[273] Erixon 1938, 134.

[274] KM 39060.

[275] Vainio-Korhonen 1994.

[276] Sammallahti 1985: passim.

[277] KM 1798 ja KM 2466.

[278] KM 1964:2.

[279] KM 2447; KM 29061; KM 65050:94; KM B 35.

[280] Toikka 2004: 10-11.

[281] Hyvönen 1996: 54–58.

[282] Virrankoski 1963: 369, 373–375.

[283] Appelgren 1974: passim; Hyvönen 1996: 58; Sammallahti 1985: 7.

[284] Appelgren 1974: 67–71.

[285] Ekström 1993: 97.

[286] KM B2959; KM B3094.

[287] Heinonen – Vuoristo 1979: 92.

[288] KM 2395:109.

[289] Kojonen 1993: 254–255, 322.

[290] KM 2532:342.

[291] Karlsson 1959: 148–151.

[292] Jutikkala 1954: 53, 81.

[293] Bergholm 1901: 1225.

[294] KM 2466.

[295] KM 1798; Kristiinankaupungin kirkonkirjat, KA.

[296] KM B 1309.

[297] Pyhtään kirkonkirjat, KA.

[298] Sammallahti 1985: 7.

[299] KM 26069:251.

[300] Carpelan 1954: 59.