Artefactum 5


Kansi suuri


Tiina Kuokkanen − Katja Mutka − Timo Ylimaunu


Nappeja, solkia ja asetuksia:
lainsäädännön vaikutus pukeutumiseen varhaismodernissa Oulussa

 

Varhaismodernissa[1] Ruotsissa kansalaisten pukeutumista ohjattiin ylellisyysasetuksilla, jotka olivat tiukimmillaan 1700-luvulla. Jokaisen tuli pukeutua säätynsä mukaisesti, ylempiään kunnioittaen. Pukujen kankaat ja mallit olivat tiukan kontrollin alaisia, minkä vuoksi asusteiden merkitys koristautumisessa kohosi aiempaa tärkeämmäksi.[2] Tutkimme tässä artikkelissa, kuinka ylellisyysasetukset ja tuontikiellot vaikuttivat ihmisten pukeutumiseen varhaismodernissa Oulussa. Lähteinä käytämme Oulun Pikisaaren arkeologisten kaivausten esineistöä sekä Oulun kaupungin perukirjoja. Yksi tämän artikkelin keskeisimmistä tarkoituksista onkin esittää, millaista uutta tietoa 1700-luvun pukeutumisesta voidaan saada yhdistämällä kaksi erilaista lähderyhmää. Keskitymme tutkimuksessamme erityisesti pieniin, pukeutumiseen liittyviin metalliesineisiin, kuten nappeihin ja solkiin, joita on löytynyt muihin Oulun kaupunkikaivauksiin verrattuna erityisen runsaasti juuri Pikisaaresta.[3]

 

Johdanto


Oulu oli 1700-luvun alussa sadan vuoden ikäinen, isovihan rasituksista kärsivä maalaismainen pikkukaupunki.[4]  Uudenkaupungin rauhan jälkeen kaupungin kehitys lähti kuitenkin uuteen nousuun.[5] Vuonna 1723 kaupungin väkiluku oli 358 henkeä, mutta vuoden 1795 virallisen tilaston mukaan se oli jo 3282 asukasta. Oulu oli ennen kaikkea kauppa- ja merikaupunki, jolle tapulioikeuksien saaminen vuonna 1765 oli tärkeä käännekohta.  Tätä ennen Oulusta oli saanut Pohjanlahden kauppapakon mukaisesti käydä kauppaa ainoastaan Tukholman kanssa.[6] Tapulioikeuksien saamisen aikaan rahan arvon epävakaa tilanne sekä ankara kato vuonna 1765 aiheuttivat 1760-luvun loppuun lamakauden, joka hellitti seuraavan vuosikymmenen alussa. Oululle 1770-luku sekä 1780-luvun alku olivat menestyksekästä aikaa, mihin vaikutti myönteisesti myös maailmanpolitiikan sotaisa tilanne. Tervaa ja pikeä tarvittiin ja hinnat nousivat. Maailmanmarkkinoista johtuneen 1780-luvun lopun notkahduksen jälkeen lähdettiin jälleen uuteen nousuun.[7]

 

Vuosisadan loppu ja seuraavan vuosisadan alku olivat siis kahta lyhyttä heikkoa kautta lukuun ottamatta kaupungille noususuhdanteista aikaa. Tutkimamme kaivausaineisto sijoittuu juuri tuohon aikaan.[8] Oulu oli jo saanut tapulikaupunkioikeudet eli kaupankäynti siltä osin oli helpottunut. Toisaalta lukuisat tuontikiellot ja ylellisyysasetukset olivat yhä voimassa. Kaivauslöydöt on tehty aivan Oulun keskustan lähettyvillä sijaitsevan Pikisaaren (kuva 1) tutkimuksissa vuonna 2002, jolloin tutkittiin historiallisen pikiruukkialueen laajuutta, sekä vuosina 2006 ja 2007, jolloin keskityttiin pikiruukkialueen reunalla sijanneisiin rakenteisiin.[9] Alueella on toiminut 1640-luvulta 1900-luvun alkuun saakka teollisuutta, kuten pikiruukki, laivanveistämöitä ja viinanpolttimo. Ainoastaan 1700-luvun alussa toiminnassa oli pieni katkos.[10] Saaressa on sijainnut myös kaupankäyntiin liittyvä meritulli sekä kauppiaiden varastoja ja puoteja.[11]


kuva1
Kuva 1. Pikisaari ja Oulu vuonna 1839. Alkuperäisestä kartasta muokannut: Timo Ylimaunu.
Alkuperäinen kartta saatavissa: www.vanhakartta.fi


Kaivausmateriaalin lisäksi käytämme lähteenä oululaisten perukirjoja vuosilta 1760, 1765, 1770, 1775 ja 1780. Valitsimme otantavuosiksi juuri nämä, koska myös kaivausaineisto painottuu 1700-luvun loppuun. Otantavuosien perukirjojen lukumäärät eri väestöryhmistä ovat samassa suhteessa kuin perukirjojen kokonaismäärässä (taulukot 1a. ja 1b.). Tutkimamme perukirja-aineisto sisältää yhteensä 78 asiakirjaa.[12] Niistä miesten perukirjoja on 37, naisten 34 ja avioparien yhteisiä seitsemän kappaletta. Mikäli perukirja koostuu ainoastaan perinnönjaosta, emme ole ottaneet sitä mukaan aineistoon kahdesta syystä: perinnönjaot ovat asiakirjoina erityyppisiä ja eri tarkoitusta varten laadittuja kuin perukirjat, eivätkä ne yleensä sisällä yhtä yksityiskohtaista tietoa vaatetuksesta kuin varsinaiset perukirjat.[13] Usein perukirjatutkimuksen ongelmana pidetään asiakirjojen epätasaista sosiaalista jakautumista. Mitä varakkaampi kuollut henkilö oli, sitä todennäköisemmin perunkirjoitus pidettiin.[14] Tämä pätee osittain myös tässä aineistossa. Verrattuna tietoon Oulun väestöryhmistä vuonna 1767, perukirja-aineistossa korostuvat kauppiaat, virkamiehet ja käsityöläiset. Sen sijaan työläisten osuus on hieman aliedustettuna heidän kokonaismääräänsä verrattuna.[15]

 

Taulukko 1a. Oulun perunkirjoitetut ammateittain 1760–1789.


Työläiset

Porvarit ja kauppiaat

Käsityöläiset

   Virkamiehet

     Muut

Yhteensä

1760-luku

36

63

18

23

29

99

1770-luku

65

54

18

10

13

165

1780-luku

114

41

39

43

12

266

Henkilömäärä yhteensä

215

158

75

76

54

578

Prosentteina kokonaisuudesta

37

27

13

13

9

100

 

Lähteet: Oulun perukirjat 1760–1789, Oulun maakunta-arkisto.

Huomautuksia: Mikäli perunkirjoitetulle naiselle ei ole merkitty omaa ammattia, on luokituksen perusteena ollut puolison ammatti. Luokka muut sisältää henkilöt, joiden perukirjoissa ei ole mainintaa edesmenneen tai hänen puolisonsa ammatista.

 

Taulukko 1b. Oulun perunkirjoitetut ammateittain viiden vuoden välein suoritetulla otannalla 1760–1789.


 

Työläiset

Porvarit ja kauppiaat

Käsityöläiset

Virkamiehet

Muut

Yhteensä

1760-luku

(v. 1760 ja 1765)

4

6

6

3

1

20

1770-luku

(v. 1770 ja 1775)

13

9

2

2

4

30

1780-luku

(v. 1780 ja 1785)

26

12

10

11

4

63

Henkilömäärä yhteensä

43

27

18

16

9

113

Prosentteina kokonaisuudesta

38

24

16

14

8

100

 

Lähteet: Oulun perukirjat 1760–1789, Oulun maakunta-arkisto.

Huomautuksia: Mikäli perunkirjoitetulle naiselle ei ole merkitty omaa ammattia, on luokituksen perusteena ollut puolison ammatti. Luokka muut sisältää henkilöt, joiden perukirjoissa ei ole mainintaa edesmenneen tai hänen puolisonsa ammatista.

 

Perukirjoja on käytetty pukeutumistutkimuksessa lähteenä aiemminkin, mutta tuolloin menetelmät ovat olleet puhtaasti historiantutkimuksen ja tutkimuksen keskiössä ovat olleet säätyläiset.[16]  Pukeutumisen tutkiminen historiallisen arkeologian menetelmin on Suomessa painottunut aiemmin voimakkaasti keskiaikaan.[17] Viime aikoina varhaismodernin pukeutumisen tutkimus on kuitenkin merkittävästi lisääntynyt; esimerkiksi sekä kaupunki- että maaseutukohteiden kaivauksista peräisin olevia 1700-luvun nappeja on käsitelty useissa arkeologian alan artikkeleissa ja opinnäytteissä.  Pukeutumiseen vaikuttanut lainsäädäntö ei ole kuitenkaan ollut tähänastisessa tutkimuksessa keskiössä.[18] Tavaroiden maahantuontia säädelleet kiellot koskettivat kaikkia Ruotsin valtakunnan asukkaita eivätkä ylellisyysasetukset rajoittaneet pelkästään säätyläisiä.[19] Tämän vuoksi on syytä ulottaa myös ylellisyysasetusten pukeutumisvaikutusten pohdinta säätyläisiä laajemmalle. Yhdistämällä kaksi lähderyhmää, arkeologiset ja kirjalliset lähteet, pystymme saamaan käsiteltävästä ilmiöstä aiempaa kokonaisemman kuvan.  

 

Tässä tutkimuksessa keskitymme siihen, kuinka valtakunnassa annetut kuninkaalliset asetukset vaikuttivat kaupunkilaisten pukeutumiseen. Kuinka lainsäädäntö vaikutti siihen, millaisia ja mistä materiaaleista valmistettuja asusteita heillä oli saatavillaan? Näkyvätkö esimerkiksi asetuksilla määrätyt nappien koon ja materiaalien rajoitukset aineistossa? Kuinka nappien ja solkien maahantuontikiellot vaikuttivat asusteiden käyttöön? Ylellisyysasetuksilla pyrittiin määrittämään säätyjen ja sukupuolten välisiä rajoja. Pohdimme myös, kuinka nämä rajat tutkimusaineistossa näyttäytyvät.


Ylellisyysasetusten tausta ja merkitys 1700-luvun Ruotsissa


Liialliseen ylellisyyteen puututtiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa, mutta vasta keskiajalla rajoitukset painottuivat pukeutumiseen. Euroopan lisäksi ylellisyysasetuksia on ollut käytössä myös Aasiassa. Ruotsista poiketen useimmat eurooppalaiset valtiot luopuivat asetuksista 1600-luvun kuluessa.[20] Euroopan ulkopuolisissa kolonioissa, kuten Hollannin Kapmaassa ja Bataviassa, pukeutumista sen sijaan säädeltiin 1700-luvulla.[21] Ruotsissa ylellisyysasetusten juuret ulottuvat aina 1200-luvulle saakka, mutta tiukimmat asetukset säädettiin vasta 1700-luvulla.[22] Maunu Eerikinpojan ja Kristoffer-kuninkaan säätämien 1300−1400-lukujen maanlakien yhteydessä puututtiin muun muassa häälahjojen ja häiden kutsuvieraiden määrään.[23] Ylellisyysasetukset alkoivat keskittyä pukeutumiseen 1600-luvulta lähtien. Vuoden 1664 asetuksessa porvaristo ja papisto jaettiin säätyjen sisäisiin luokkiin, jotka erotettiin toisistaan muun muassa pukeutumisella. Vasta 1700-luvun asetuksissa säädökset koskivat ensimmäisen kerran kaikkia kansalaisia. Edellisellä vuosisadalla ylellisyysasetukset olivat koskeneet ylempiä säätyjä, mutta rahvaan vaurastuessa ja sen kulutuksen kasvaessa uudet asetukset kohdennettiin heihin.[24]


Varhaismodernina aikana asetuksilla pyrittiin säilyttämään säätyjen symbolisia merkkejä pukeutumisessa. Mitä korkeammalla yksilö oli yhteiskunnassa, sitä enemmän hänellä oli vapauksia pukeutumisensa suhteen.[25] Ruotsissa ylellisyysasetusten taustalla olivat sekä merkantilistinen aate kotimaisen teollisuustuotannon lisäämisestä että uskonnollis-moraalinen käsitys jumalallista alkuperää olevasta sääty-yhteiskunnasta, joka tuli säilyttää ja jota ihmisten pukeutumisen tuli ilmentää. Ylellisyyden vastaisten asetusten lisäksi pukeutumisvalintoja ohjasivat myös valtakunnassa vallinneet tuontikiellot.[26]


Asetuksia ylellisyydestä sekä vaatteiden ja kankaiden leimauksista annettiin pitkin 1700-lukua. Alati vaihtuneen muodin seurauksena puvustoja uusittiin tiuhaan. Yksi ylellisyysasetusten tarkoituksista oli saada pysyvyyttä puvustoon.[27] Koko vuosisadan ajan asetuksissa määriteltiin soveliaat mallit ja kankaat niin miesten kuin naistenkin puvuille. Miesten vaatetuksesta annettiin asetuksia naisten pukua useammin, mutta muistutukset soveliaasta pukeutumisesta koskettivat useimmiten naisia, etenkin piikoja. Laittomia pukuja oli rangaistavaa sekä valmistaa että käyttää. Olennaista oli, ettei alempisäätyinen saanut käyttää ylempisäätyisille kuuluvaa asua tai asustetta.

 

Cuningallisen Maijestetin Armollinen asetus caickinaisen Coreuden ja Ylönpaltisuden poispanemisesta Annettu 3. Päiw. Kesä Cuusa wuonna 1720.


§. IV. Tule tämän cautta Kieltyxi caikelda Palckawäeldä/ nijn Caupungeisa cuin maallakin/ nijnmyös muulda irtaimelda yhteiseldä Cansalda canda jotacuta Silckiä/ Silci waatetta/ Silcki Basteja/ puolda Silkiä/ [− −]/ olisco se Lackeina/ Tröijyinä/ Hufwoina/ Styckeinä/ Caula lijnoina/ Taicka muina waatteina. [− −] Ja pitä sen joca tätä wastan riko 8. Päiwän fangeudella/ Wedellä ja Leiwällä rangaistaman.[28]

 

Myös viranomaisia rangaistiin, mikäli he jäivät kiinni siitä, että katsoivat rikoksia läpi sormien. Asetuksissa eriteltiin, millaisia vaatteita ihmiset saivat sosiaalisen asemansa mukaan käyttää, kuten mitä kankaita palkolliset eivät saaneet käyttää lainkaan ja mitä he saivat käyttää esimerkiksi päähineinä ja esiliinoina. Palkolliset saivat käyttää vaatteiden valmistukseen ainoastaan kotimaisia kankaita ja säätyläistenkin pukeutumista rajoittivat tiukat tuontikiellot.[29]

 

Asetukset ylellisyydestä ja maahantuonnista olivat hyvin yksityiskohtaisia. Esimerkiksi 19.5.1739 julkaistussa asetuksessa tavaroista, joita oli aina kiellettyä tuoda maahan, oli aakkosellinen lista kyseisistä tuotteista, alkaen alunasta (alun) ja armosiineista (armosiner) päättyen korvakoruihin (örringar, örhängen).[30] Vanhoja vaatteita sai kuitenkin edelleen käyttää, mikäli ne oli leimattu.[31] Asetusten huipentuma oli vuoden 1766 asetus hekumaa ja ylellisyyttä vastaan, jossa kiellettiin kaikkinainen ylellisyys.[32] Ylellisyysasetukset kumottiin osittain vuonna 1770, mutta kankaiden ja asusteiden käyttöä koskevat asetuksen jäivät edelleen voimaan. Virallisesti säätyrajat pukeutumisesta poistettiin vasta vuoden 1794 ylellisyysasetuksessa, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut kaikkien pukeutumista ja maahantuontia koskevien asetusten lakkauttamista. Viimeinen ylellisyysasetus annettiin vuonna 1800. Viimeisten ylellisyysasetusten aikaan niitä kuitenkin jo kritisoitiin yleisesti. Lopullisesti ylellisyysasetukset kumottiin Ruotsissa vuonna 1815.[33]  

 

Napit ja soljet mainitaan usein sekä 1700-luvun ylellisyysasetuksissa että niiden tuotteiden listalla, joita oli kiellettyä tuoda maahan. Vuonna 1720 kiellettiin kulta- ja hopealankanappien käyttö, vuonna 1722 kulta- ja hopeanappien käyttö. Virkamiehiä kiellettiin käyttämästä puvuissaan kullattuja ja silkillä päällystettyjä nappeja. Nappien osalta asetukset olivat linjassa muun pukeutumisessa käytetyn koristuksen säätelyn kanssa. Kullan ja hopean käyttöä pukeutumisessa rajoitettiin voimakkaasti: kulta- ja hopeanappien lisäksi kiellettyjen tuotteiden listalla olivat muun muassa kulta- ja hopeanauhat. Asetukset kohdistuivat siis aluksi kaikkein hienoimpiin ja näyttävimpiin nappeihin. Tuolloin nappien tuli olla keskikokoisia.[34]

 

Nappien maahantuonti kiellettiin ensimmäisen kerran vuonna 1731, mutta oletettavasti kielto ei tehonnut heti, sillä se uusittiin 1739, jolloin kiellettiin myös solkien maahantuonti. Nappien käyttö vaatteissa ja asusteissa oli ilmeisesti lisääntynyt voimakkaasti juuri tuolloin, sillä tuossa asetuksessa mainittiin erikseen, että kielto koski myös röijyjen, puseroiden ja päähineiden nappeja. Takin nappien tuli nyt olla sex styverin lantin kokoisia, eli halkaisijaltaan 2,3 cm, ei suurempia eikä pienempiä.[35] Liivin nappien tuli olla suhteessa pienempiä, eivätkä rajoitukset koskeneet lasten vaatteita. Nyt asetuksissa sanottiin suoraan myös, etteivät napit saaneet olla ylellisiä.[36] Nappien merkityksestä pukeutumisessa kertoo myös räätälien huomautus vuodelta 1731. Heidän mielestään nappien käyttöä ei olisi saanut rajoittaa enempää, koska kyse oli tärkeästä osasta pukujen koristelua.[37] Ilmeisesti sekä nappeja että solkia tuotiin kuitenkin edelleen maahan ja nappeja valmistettiin laittoman kokoisina, sillä kaikkien metallinappien tuonti kiellettiin jälleen vuonna 1746 ja samalla muistutettiin nappien sallitusta koosta.[38] Kaikkien solkien maahantuonti kiellettiin uudelleen vuonna 1747.[39] Kuparinappeja tuotiin asetuksista päätellen maahan vielä seuraavallakin vuosikymmenellä, sillä ne mainitaan vielä vuoden 1756 tuontikiellossa.[40] Kaikkein tiukimmaksi mainitussa ylellisyysasetuksessa 26.6.1766 painotus oli kankaissa, nappeja ja solkia ei enää mainittu.[41] Toisaalta tuossa vaiheessa kaikkien nappien ja solkien maahantuonti oli jo kielletty; uusia rajoituksia ei voitu enää asettaa. Silti nappien maahantuonti kiellettiin vielä vuoden 1794 ylellisyysasetuksessa.[42]


Kaivauslöytöjen konteksti


Useisiin muihin Oulun kaupunkikaivauskohteisiin verrattuna Pikisaaren tutkimuksissa on löytynyt runsaasti pukeutumiseen liittyvää esineistöä.[43] Tässä artikkelissa keskitymme metallinappeihin ja solkiin, koska niitä kaivausaineisto sisältää erityisen paljon; käsittelemämme materiaali sisältää 101 nappia ja 12 solkea. Selkeää syytä sille, miksi Pikisaaresta on löytynyt niin paljon juuri näitä esineitä, ei ole. Yksi vaihtoehto on, että esineet ovat päätyneet Pikisaareen kaupan välityksellä. Siihen viittaavat Pikisaaren kaivauksilta löydetyt lyijysinetit, joita on mahdollisesti käytetty merkkeinä kangaspakkojen laadusta.[44] Pikisaari on toiminut kauppatavaran kauttakulkuasemana sekä säilytyspaikkana, koska saaressa sijaitsi meritulli.[45] Johannes Snellmann mainitsee 1737 ilmestyneessä väitöskirjassaan Pikisaaressa olleen sinne rakennetun meritullin lisäksi myös erilaisia porvarien pystyttämiä aittoja.[46]

 

Muualta tuotujen esineiden lisäksi osa napeista ja soljista on voitu valmistaa paikallisesti. Pikisaaresta on löydetty sekä valamalla että prässäämällä valmistettuja nappeja, joista ainakin jälkimmäisellä tekniikalla valmistetut voivat olla paikallista tuotantoa. Kaivauksilta on löydetty viisi pyöreää ja sileää metallinkappaletta, jotka voivat olla nappien aihioita. Kaivausmateriaali sisältää myös punselin, jota on voitu käyttää metalliesineiden koristeluun ja työstöön.[47] Valamiseen tarvittavia valinkiviä ei ole tähän mennessä Oulusta löydetty.[48]


Nappeja, solkia ja hakasia on todennäköisesti kulkeutunut saareen myös sen asukkaiden, kuten pikipolttimon työntekijöiden sekä laivanrakentajien mukana. Etenkin 1800-luvun alussa saaressa asui verrattain paljon väkeä. Tuolloin venäläiset sotilaat rakennuttivat Pikisaaressa kanuunaveneitä. Saaressa asui 75 sotilasta ja upseeria, sekä 195 niistä yhteensä 600:sta paikallisesta, jotka oli määrätty laivanrakennustöihin.[49] Koska oululaiset porvarit eivät ottaneet omakseen ajatusta asettua Pikisaareen myymään työläisille ruokatarpeita, tehtävään suunniteltiin määrättäväksi osa kaupungin lukuisista venäläisistä kauppiaista. Tutkimuskirjallisuus ei kuitenkaan kerro, toteutuiko määräys.[50] On mahdollista, että suunnitelma toteutui ja venäläiset huolehtivat saaren ruokahuollosta. Samalla he saattoivat käydä rihkamakauppaa, sillä kankaiden lisäksi venäläiset kauppiaat toivat Pohjois-Suomeen myös nappeja ja muuta rihkamaa.[51]


Oulun historiasta kertovan kirjallisuuden mukaan Pikisaaren rakennuskanta kasvoi 1700-luvun loppupuolelta lähtien, mutta pysyvää asutusta siellä ei ollut ennen 1800-luvun alkua.[52] Vuonna 2011 tehtyjen kaivausten[53] pohjalta on kuitenkin päätelty, että jo 1700-luvun lopulla alueella on sijainnut kaksi isoa rakennusta, joista toinen löydettiin kaivausten aikana.[54] Vuonna 2006 tutkittu jätekuoppa on todennäköisesti kuulunut tuon rakennuksen yhteyteen. Suurin osa tässä tutkimuksessa käsiteltävistä napeista ja soljista on peräisin kyseisestä jätekuopasta.[55]  Liitupiippujen, piiposliinin sekä muun kaivausmateriaalin perusteella jätekuoppa on ajoitettu 1700−1800-lukujen vaihteeseen. Kokonaisuudessaan Pikisaaren kaivausmateriaali ajoittuu 1700–1800-luvuille.[56] Koska napit ja soljet ovat suurimmaksi osaksi löytyneet sekundaarisista kaivauskerroksista, on niiden ajoitus stratigrafian avulla vaikeaa. Sekundaarikerroksia ovat muun muassa tunkiot, joissa olevat esineet luultavasti ovat samanaikaisia ja ehkä peräisin samasta lähteestä mutta eivät ole alkuperäisessä käyttöyhteydessään.[57]  Lisäksi jätekuopan kerrokset olivat sekoittuneita.[58] Huomattavaa eroa ylemmistä kerroksista löytyneiden nappien laadun tai muotojen välillä ei kuitenkaan ole, lukuun ottamatta ylimmästä kerroksesta löytyneitä moderneja nappeja. Erityisesti nappien ja solkien ajoittamista käsittelemme lisää seuraavissa luvuissa.


Pikisaaren monipuolinen metallinappiaineisto


Nappeja käytettiin 1700-luvulla etenkin säätyläismiesten puvuissa. Uusi, entistä kapeampi muotipuku, jonka malli vaihtui tiuhaan tahtiin, koristettiin aiempaa runsaammalla napituksella. Vuosisadan alussa nappien käyttöä lisäsivät lukuisat sodat, sillä sotilaspuvuissa käytettiin paljon nappeja. Niiden käyttö lisääntyi myös muissa virkapuvuissa. Vuosisadan kuluessa nappien käyttö laajeni säätyläisten puvustosta rahvaan pariin ja miesten vaatteista naisten vaatteisiin. Miesten vaatetuksessa nappeja käytettiin niin takeissa, liiveissä, viitoissa, paidoissa kuin housuissakin. Naisten vaatetuksessa nappeja oli yleisimmin paidassa, mutta 1800-luvun alussa myös liivissä.[59] Nappien käytön yleistyminen 1700-luvulla on havaittavissa myös Pikisaaren monipuolisesta metallinappiaineistosta (taulukko 2.).


Pikisaaresta löydetyistä napeista noin 92 % on kokonaan tai pääosin[60] metallisia (kuva 2.). Metallinappien ja -solkien materiaalit varmistimme kannettavalla röntgenfluorisenssianalysaattorilla.[61] Muut kuin metalliset napit ovat kokonaan luuta, lasia tai nuorimmat niistä muovia. Metallinapit ovat pääosin messinkiä, joka oli hyvin yleinen nappimateriaali muiden kupariseosten ohella etenkin 1700-luvulla helpon muokattavuutensa ja kestävyytensä vuoksi. Joukossa on myös tinan ja lyijyn seoksesta valmistettuja nappeja, sekä sellaisia nappeja, joiden rautapitoisuus on hyvin suuri (yli 90 %). Kyseiset esineet voivat olla terästä, joka oli suosittu napeissa käytetty materiaali 1700-luvun jälkipuolelta 1800-luvulle.[62] Metallinapeista seitsemän on kullattu ja yksi napin kuori on hopeoitu.


kuva2
Kuva 2. Kuusi nappia (KM2006047:27) Pikisaaresta. Vasemmalla alhaalla olevaa tina-lyijyseoksesta valmistettua kangaspäällysteistä lukuun ottamatta kaikki ovat kupariseoksista valmistettuja. Oikealla alhaalla oleva on koristettu valkoisella lasikivellä. Kuva: Tiina Kuokkanen.


Taulukko 2. Pikisaaren vuosien 2002, 2006 ja 2007 kaivausaineistojen sisältämät napit. (pdf) (210.6 KB)


Pikisaaren nappiaineistossa halkaisijat vaihtelevat välillä 10−26 mm. Ainoastaan kaksi nappia[63] on kookkaampia kuin asetusten mukaan oli takinnapeille sallittu. Niistä toinen on taittunut ja litistynyt, mikä on voinut sekundääristi kasvattaa napin kokoa. Yli puolet löytyneistä napeista on halkaisijaltaan alle 2,2 cm. Pikisaaresta löytyneet napit ovat siis lähes kaikki ylellisyysasetuksissa mainittua sex styverin lanttia pienempiä eli nappien kokoon kohdistuneita rajoituksia noudatettiin ainakin osittain. On toki huomioitava, etteivät kaikki aineiston napit ole rajoituksen piiriin kuuluneita takin nappeja.

 

Aineiston metallinapeista yli puolet on uurtein tai kohokuvioin koristeltuja. Yleisimmin koristeaiheet ovat kukka-aiheisia tai erilaisia geometrisia kuvioita, kuten viivoja, ympyröitä ja uria. Nappien tehdasmainen tuotanto lisääntyi merkittävästi 1700–1800-luvuilla erityisesti Isossa-Britanniassa.[64] Esimerkiksi Pikisaaren napeissa usein toistuva kukka-aihe on tavallinen myös brittiläisissä 1700-luvun napeissa.[65] Samoin napin ulkoreunaa kiertäviä vinoviiva- ja pykäläkoristeluita esiintyy niin brittiläisissä kuin ruotsalaisissakin napeissa.[66] Osa napeista voi olla lähes täydellisen vastaavuuden perusteella brittiläistä alkuperää tai ainakin nappimallit ja koristelut levisivät rajoituksista huolimatta.


Suurin osa Pikisaaresta löytyneistä napeista on keskenään erilaisia. Aineistosta erottuu kuitenkin kaksi nappiryhmää, joiden sisällä nappien koristelut ovat keskenään identtisiä tai lähes samanlaisia. Toinen näistä ryhmistä on niin kutsutut kansanpuvun eli rahvaan käyttämän vaatetuksen napit (kuva 3.). Ne ovat kukkakoristeisia, useimmiten messinkisiä ja niitä käytettiin ainakin rahvaan miesten liiveissä ja housuissa. Käytöstä kertoo muun muassa Turun museokeskuksessa säilytettävä miehen liivi[67], jossa napit ovat yhä paikoillaan. Nämä kukkakuvioiset messinkinapit olivat ilmeisesti varsin yleisesti käytettyjä, sillä kyseistä nappityyppiä on myös muiden museoiden kokoelmissa niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Tällaisia nappeja on löytynyt Pikisaaren lisäksi myös muilta kaivauksilta sekä Oulusta että muulta maastamme. Suomesta on löytynyt myös valinkiviä, joiden kaava vastaa kukkakuvioisten nappien koristelua.[68]


kuva3
Kuva 3. Kukkakuvioitu messinkinen, niin kutsuttu kansanpuvun nappi (KM2007122:10). Kuva: Tiina Kuokkanen.

Toinen aineistosta erottuva nappiryhmä on keskusrististä lähtevin viivoin koristellut kullatut napit (kuva 4.). Samantyyppinen kultaus löytyy Englannin Etelä-Somersetistä 1600–1700-luvuille ajoitetusta napista.[69] Samantyylinen viivakoristelu on myös Gordon Baileyn dokumentoimassa 1700-luvun napissa.[70] Muut kullatut napit ja hopeanappi ovat niin ikään kaikki hyvin koristeellisia. Nappien kiinnitystavan[71] sekä koristeluvastaavuuksien perusteella kullatut napit edustavat tämän nappiaineiston varhaisinta osaa eli ne on todennäköisesti valmistettu 1700-luvun alkupuolella. Kullattuja nappeja löytyi eniten jätekuopan alimmasta kerroksesta. Vaikka jätekuopan kerrokset muuten olivat sekoittuneita, näyttäisi siis todennäköiseltä, että alin kerros todella oli vanhin.


kuva4
Kuva 4. Kullattu messinkinappi (KM2006047:27). Kuva: Tiina Kuokkanen.

Nappeja ajoitetaan yleensä niiden kiinnityslenkkien ja -kantojen muodon perusteella. Tätä menetelmää hyödyntäen suurin osa Pikisaaren napeista on ajoitettu 1700-luvulle.[72] Napit eivät ajoitu selkeästi vain tiettyyn osaan vuosisataa, vaan sekä muotoilun, koristelun että valmistustapojen perusteella joukossa on nappeja niin 1700-luvun alusta kuin lopustakin sekä mahdollisesti myös 1800-luvun alusta. Nappien tätä tarkempi ajoittaminen on hyvin haastavaa, sillä niin niiden valmistustavat, koristeaiheet kuin muotoilukin säilyvät osittain samoina esihistoriasta moderniin aikaan. Napit ovat myös voineet olla käytössä pitkään, sillä ne kulkivat usein sukupolvelta toiselle perintönä tai niitä voitiin siirtää vanhasta, muodista poistuneesta puvusta uuteen.[73]


Kiinnittimiä moneen käyttöön − Pikisaaren soljet ja hakaset


Pikisaaren kaivausmateriaalissa on edustettuna kuusi 1700-luvulla käytössä ollutta solkityyppiä, joista suurin osa on valmistettu kuparisekoitteista, kuten polvihousun- ja kengänsoljet (taulukko 3.).[74] Nappien tavoin myös solkimuoti levisi Englannista Ruotsiin säätyläisten omaksuessa uutuudet pukeutumiseensa ensimmäisinä. Englannissa kupariseokset olivat yleisin kengänsolkiin käytetty materiaali, mutta Ruotsissa tavallisimmaksi valmistusmateriaaliksi mainitaan tutkimuskirjallisuudessa terästai kengänsoljet saatettiin tehdä myös raudasta.[75] Hienoimmat solkiparit olivat messinkisiä tai hopeisia. Selkeimmin juuri 1700-luvulle tyypillisiä asusteita ovat polvihousun- ja kengänsoljet, joiden suosio kasvoi koko vuosisadan ajan huipentuen 1780-luvulla. Nämä pareittain käytetyt solkityypit kuuluivat yhteen, joten myös niitä koskevat muotivirtaukset kulkivat samaa tahtia. Kengänsolkia, tosin miesten solkia pienempiä, käyttivät myös naiset.[76]

 

Taulukko 3. Pikisaaren vuosien 2006 ja 2007 kaivausaineistojen sisältämät soljet. Vuoden 2002 materiaali ei sisällä solkia.


KM-numero

Materiaali

Esine

Korkeus x leveys (mm)

Paino (g)

2006047:24

rauta

saapas- tai sukkanauhasolki

32 x 23

4,9

2006047:24

rauta

soljen osa

32

1,7

2006047:24

tina-lyijy

simpukka-vaatesolki

43 x 30

9,2

2006047:26

messinki

polvihousunsoljen osa

1,9

2006047:26

messinki

polvihousun solki

30 x 28

8,3

2006047:26

messinki

kengän- tai vyönsoljen kehä

35 x 47

14

2006047:26

messinki

osa kengänsoljen kehää

25 x 25

3,9

2006047:58

kupariseos

osa kengänsolkea

43 x 53

10,2

2006047:120

rauta

mahdollinen kannussolki

19 x 17

1,3

2007122:18

rauta/kupari

soljen osa, kolme kieltä

58 x 22

2,5

2007122:96

pronssi

koppakuoriaissolki, vaatesolki

19 x 27

4,7

2007122:122

lyijy

kohokuvioitu salmiakin muotoinen vaatesolki

27 x 25

5,5

 

Aineistomme kolme kengänsolkea ajoittuvat 1700-luvulle, mutta ovat tyyliltään keskenään erilaisia. Yhteistä niille on neliömäinen muoto. Tyypillisessä 1700-luvun soljessa[77] on pehmeä muotoilu, jollaista käytettiin Englannissa lähes koko vuosisadan ajan, mutta eniten sen jälkipuolella. Rokokoosoljet olivat myös usein koristeltuja (kuva 5.).[78] Edellisistä poiketen ainoa horisontaalinen kengänsolki[79] on selkeimmin kengän päälle sopivaksi muotoiltu. Koska se on kooltaan edellisiä pienempi, se on todennäköisesti myös aiemmin valmistettu, sillä solkien koko kasvoi kohti 1780-luvun muotihuippua. Pikisaaresta löytyneistä polvihousunsoljista toinen on säilynyt kokonaisena (kuva 6.), toisesta on jäljellä ainoastaan polvihousunsoljille tyypillinen ankkurin mallinen paljin. Kengän- ja polvihousunsoljet yhdistettiin laajalti sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa eliittiin, eikä niitä enää Ranskan vallankumouksen jälkeen haluttu käyttää, joten ne poistuivat muodista varsin nopeasti. Sama tapahtui myös Ruotsissa osana ylellisyyden vastustusta. Vuosisadan lopulla useat pitäjänkokoukset päättivät jättää kengän- ja polvihousunsoljet pois käytöstä.[80] Henrik Holmbomin aikalaishavainnon perusteella päätöstä myös noudatettiin. Hän toteaa vuonna 1802 Oulun läheltä Limingasta: ”…kengät, joissa ennen käytettiin hopeasolkia kiinnipitiminä. Nyt tehdään kengät kuitenkin ilman solkiremmejä, joten solkiakaan ei tarvita, eikä niitä enää paljon näekään”.[81]


kuva5
Kuva 5. Osa kupariseoksista kengänsolkea (KM2006047:58). Kuva: Tiina Kuokkanen.
 

kuva6
Kuva 6. Messinkinen polvihousunsolki (KM2006047:26). Kuva: Tiina Kuokkanen.
 

 Rautaisia solkia aineistossamme ovat ainoastaan saapas- tai sukkanauhasolki sekä mahdollinen kannussolki, joka voi olla myös muu hevostarvikekiinnitin. Niitä ei ollut tarkoitettu yhtä selkeästi koristamaan vaatetusta kuin esimerkiksi kengänsolkia, vaan olennaista oli myös käytettävyys ja kestävyys. Pitkävartisten saappaiden kiinnitykseen käytetyt saapassoljet tulivat muotiin vasta 1700-luvun lopulla. Englannissa ne kuuluivat ratsumiesten, Ruotsissa säätyläisten ja sotilaiden sekä myös siviilivirkamiesten asustukseen.[82] Lisäksi kahdessa vaatesoljessa on päämateriaaleina käytetty lyijyä tai lyijyn ja tinan sekoitetta. Aineistomme kolmesta vaatesoljesta kaksi on koristeltu näyttävästi: Pikisaaresta löytyi kuparinen koppakuoriaissolki ja tina-lyijyseoksesta valmistettu simpukkasolki.[83] Tosin simpukkasolki on hivenen suuri vaatesoljeksi, mutta molemmille esinetyypeille löytyy vastaavuus U. T. Sireliuksen kuvaamista karjalaisista vaatesoljista.[84] Näiden solkien lisäksi myös Pikisaaresta löydetty, alun perin hopeoitu pronssisormus[85] viittaa paikalla olleisiin venäläisiin. Sormukseen on kaiverrettu venäjäksi ”ketä rakastan, sille lahjoitan”. Sotilaiden läsnäolosta huolimatta aineisto ei kuitenkaan sisällä selkeitä univormun- tai siviilivirkapukujen nappeja.

 

Nappien ja solkien lisäksi Pikisaaresta on löydetty myös runsaasti vaatteiden kiinnitykseen käytettyjä hakasten osia, yhteensä 28 kappaletta. Niistä suurin osa on hakasten silmiä. Valmistusmateriaali on pronssi lukuun ottamatta yhtä kuparista ja kolmea rautaista hakasenosaa.[86] Hakasia käytettiin 1700-luvun pukeutumisessa sekä naisten että miesten vaatteissa, materiaalien vaihdellessa tinasta hopeaan. Niillä kiinnitettiin niin röijyt ja nutut kuin viitat ja turkitkin. Usein naisten liivit kiinnitettiin hakasilla, kun taas miesten liiveissä käytettiin nappeja.[87]


Napit ja soljet – harvinaisia esineitä perukirjoissa


Vainajan omaisuudelle suoritettiin perunkirjoitus kahdesta syystä, omaisuuden jakoa sekä verotusta varten. Perukirjaan luetteloitiin tarkasti kaikki edesmenneen omaisuus, varat, velat ja saatavat. Koska kyseessä on virallinen asiakirja, sitä voidaan pitää kohtuullisen luotettavana lähteenä. Perunkirjoituksen tekemisestä määrättiin vuoden 1734 laissa, minkä jälkeen niiden määrä lisääntyi huimasti. Silti perukirjaa ei tehty kaikkien vainajien poismenon jälkeen, vaan lain tulkinnan mukaan pakolliseksi asiakirjan laadinta katsottiin vain, kun kyseessä oli naimisissa oleva henkilö tai leski. Kirjatusta omaisuudesta saattoi puuttua 1/20 osa, jonka puoliso sai lain mukaan pitää ilman merkitsemistä perukirjaan. Luettelon ulkopuolelle saivat jäädä myös kihlasormus ja pitovaatteet.[88] Perukirjat laadittiin yleensä samalla kaavalla, jossa pukeutumiseen liittyvät kiinnittimet merkittiin joko perukirjan alkuosaan jalometallien joukkoon tai ne mainitaan osana vaatetusta.

 

Tutkimissamme perukirjoissa sekä napit että soljet ovat suhteellisen harvinaisia esineitä (taulukko 4.). Yleisin perukirjoihin merkitty pukeutumiseen ja koristautumiseen liittyvä esine on kultainen sormus.[89] Kirsi Vainio-Korhosen mukaan kultasormus oli säätyläisten yleisin jalometalliesine. Yleistäen voidaan sanoa, että yhteiskunnallinen asema vaikutti siihen, millaisia metalliesineitä omistettiin; hopea ja kulta olivat erityisesti säätyläisten suosiossa, rahvas sijoitti mieluummin edullisempaan tinaan tai kupariin. Aina metalliesineiden materiaali ei kuitenkaan ollut sidoksissa luokkaan vaan 1700-luvulla kultasormukset alkoivat yleistyä myös rahvaan piirissä. Turussa palvelusmiehetkin saattoivat silloin tällöin omistaa hopeasolkia tai jopa kultasormuksen, maaseudulla tilattomien tavallisin jalometalliesine oli hopeasormus.[90] Oulussa kultasormuksia omistivat niin säätyläiset kuin työläisetkin, mutta yleisimmin niitä on dokumentoitu käsityöläisten perukirjoihin. Aineistostamme eli 78 perukirjasta napit tai soljet on mainittu ainoastaan kymmenessä tapauksessa. Niistä viidessä perunkirjoitus on tehty miehestä, kolmessa naisesta ja kahdessa se käsittää avioparin. Perukirjat, joissa kyseiset esineet on mainittu, lisääntyvät samalla kun perukirjojen kokonaismäärä lisääntyy (taulukot 1a. ja 1b.). Suhteellisesti niiden määrä ei kuitenkaan lisäänny, vaan esimerkiksi sekä 1760 että 1780 napit ja soljet on mainittu 17 %:ssa tutkimistamme perukirjoista.

 

Taulukko 4.  Napit ja soljet oululaisten perukirjoissa vuosina 1760, 1765, 1770, 1775 ja 1780.

 

Perukirjojen lukumäärä, joissa maininta

1760

1765

1770

1775

1780

Napeista

1

1

1

1

2

Soljista

0

0

2

1

4

Sekä napeista että soljista

0

0

1

0

2

Sekä polvihousun- että kengänsoljista

0

0

1

0

2

 

Ensimmäisen kerran napit mainitaan vuonna 1760, jolloin kauppiaan rouva Sofia Cohre omisti yhden hopeanapin. Verrattuna muihin samana vuonna kirjoitettuihin peruihin hän omisti myös paljon vaatteita ja koruja. Hänen omaisuutena kokonaisarvo oli 2869 taaleria 24 äyriä.[91] Esimerkiksi porvari Johan Matilaisen ja hänen rouvansa Marian perukirjaan on merkitty vain yksi vaate eikä yhtään korua tai asustetta, vaikka kyseessä oli lähes samankokoinen omaisuus kuin Cohrella, 2602 taaleria 24 äyriä.[92] Myös vuonna 1765 napit mainitaan erikseen vain yhdessä perukirjassa. Flanellinpainaja Johan Nybergin jäämistöön kuului sekä yksi pari hopeisia nappeja, useita muita arvokkaita koruja ja asusteita että huomattavasti enemmän ja arvokkaampia vaatteita kuin muissa saman vuoden perukirjoissa. Napit olivat arvokkaat, sillä ne oli koristeltu böömiläisellä kristallilla.[93] Teurastaja Matts Qvicqin vaateluettelosta löytyy messinkisillä napeilla varustettu liivi.[94]

 

Kengän- ja polvihousunsoljet mainitaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1770, jolloin filosofian maisteri Gabriel Enckellin jäämistöön kuului yksi pari molempia. Yleensä perukirjoissa mainitut soljet ovat hopeisia, mutta Enckellin jälkeensä jättämät olivat poikkeuksellisesti terästä, siis hopeaa tavallisempaa solkimetallia. Hopeisia ovat olleet myös värjärin kisälli Johan Forsströmin omaisuuteen kuuluneet simpukkakuvioitu kengänsolkipari sekä kantanappi. Tosin kyseisten solkien lisäksi Enckell on omistanut myös kaksi kultaista sormusta sekä runsaasti vaatteita ja muuta omaisuutta, kun taas Forsströmin omaisuus on ollut huomattavasti pienempi.[95] Varakkaan porvari Gabriel Lithenin liivissä mainitaan olleen messinkinapit ja turkki on kiinnitetty hakasilla.[96] Samoin kauppias John Pahlmanin takki on ollut messinkinapeilla varustettu.[97] Työläinen Olof Partasen liivi on myös kiinnitetty napeilla, mutta niiden materiaalia ei ole mainittu.[98] Kun napit ja hakaset mainitaan vaatteiden yhteydessä, ei erillisinä esineinä, ei niiden arvoa ole myöskään eritelty. On kuitenkin oletettavaa, että metalliset kiinnittimet nostivat vaatteiden arvoa, koska ne katsottiin mainitsemisen arvoisiksi. Vuonna 1775 suoritetuissa perunkirjoituksissa varatuomari ja kuninkaallisen hovioikeuden asianajaja Carl Frese on omistanut yhden hopeisen polvihousunsoljen sekä useita muita arvokoruja ja -asusteita, kuten hopeisen nuuskarasian ja kaksi kultaista sormusta. Kauppias Olof Mathlin ja hänen vaimonsa Elisabeth ovat omistaneet sekä yhden hopeisen paidannappiparin että kolme hopeista nappia. Heidän vaatevarastoonsa on sisältynyt myös kullatuilla napeilla varustettu takki sekä tinaisilla napeilla varustettu frakki.[99]

 

Kengän- ja polvihousunsolkien sesonkivuonna 1780 kyseiset esineet on kuitenkin mainittu perukirjoissa harvoin, ainoastaan neljässä perukirjassa 21:stä. Solkia ovat omistaneet niin kauppias Jakob Westman[100], kruununvouti Laurent Liljeroth ja vaimonsa Maria[101], kirjansitojan rouva, madame Kristina Barckman[102] kuin myös kuparinvalajan rouva Anna Uppström[103]. Tämän vuoden peruissa ei ole aiemmista vuosista poiketen aina kerrottu, millaiset soljet olivat kyseessä tai mistä materiaalista ne oli valmistettu. Sekä Liljerothien hopeinen solkipari että madame Barckmanin hopeinen tai kultainen solkipari ovat jääneet tarkemmin määrittämättä mihin käyttöön soljet oli tarkoitettu. Mielestämme on huomion arvoista, että madamen solkipari esiintyy perukirjassa nimellä buckel, kun aiemmin soljista on käytetty nimitystä spänne. Ehkäpä kyseessä on ollut englantilaista alkuperää ollut esine. Westmanin soljet ovat olleet kaikki hopeisia ja ne oli simpukkakuvioitu. Hän on omistanut myös yhden parin hopeisia kalvosinnappeja. Liljerothit ovat omistaneet parin lasinappeja, parin hopeisia kalvosinnappeja sekä kolme muuta hopeista kalvosinnappia. He ovat omistaneet myös merkittävän määrän koruja, kiinnittimiä ja muita arvokkaita metalliesineitä sekä vaatteita. Kun esimerkiksi kirjansitojan rouvan peruissa koruja ja muita metallisia arvoesineitä on luetteloitu neljä ja solkia omistaneen kauppiaan peruissa viisi, niin virkamiespari on omistanut niitä 32 kappaletta. Heidän omaisuutensa ei kuitenkaan ollut tuona vuonna dokumentoiduista suurin, vaan vuoden arvokkain perunkirjoitettu omaisuus on kuulunut kuparinvalajan rouvalle.


Nappien käyttö kasvaa kielloista huolimatta


Napit olivat tärkeä osa miehen muotipuvun koristusta jo 1600-luvulla. Tuolloin napit saivat olla vielä ylellisiä ja niin kullattuja ja hopeisia kuin kulta- ja hopeapunosnappejakin käytettiin runsaasti.[104] Kultaisten ja hopeisten nappien käyttö kiellettiin Ruotsissa 1720-luvulla, mistä huolimatta Pikisaaren 1700‒1800-lukujen kaivausaineisto sisältää useita kullattuja ja yhden hopeoidun napin. Hopeiset ja kullatut napit mainitaan myös useissa perukirjoissa. Kiellettyjä kiinnittimiä käytettiin siis myös Oulussa. Vaikka kaikki ylelliset napit oli kielletty koko väestöltä, asetukset eivät ilmeisesti käytännössä koskeneet kaikkia yhtä tiukasti, vaan ylimpien säätyjen oli mahdollista rikkoa niin materiaaleja kuin nappien kokoa koskeneita asetuksia.[105] Vuonna 1774 huutokaupattiin Turussa kaksi harvinaisen hienoa ja arvokasta puvustoa, joista toinen oli kuulunut hovioikeuden presidentille ja toinen kanslianeuvokselle. Molemmat miehet olivat vapaaherroja. Hovioikeuden presidentin hienoimpaan ja uusimpaan pukuun kuului yhteensä 72 hopeista nappia, joista puolet kuului takkiin, puolet liiviin. Yhdessä takissa oli kullatut napit. Yhdessä hänen liiveistään oli 17 hopealla kehystettyä nappia. Näiden vaatteissa kiinni olleiden nappien lisäksi oli erikseen mainittu 52 hopeista takinnappia, 46 liivinnappia sekä 40 hopeanappia. Yhdessä kanslianeuvoksen puvuista oli kullatut napit.[106] Pohjanmaan museon kokoelmiin Vaasassa kuuluvat vuonna 1812 kuolleen pastori Bergströmin pukuun kuuluneet hopeanapit, jotka ovat kokonsa puolesta selkeästi asetusten vastaiset.[107]

 

Ylellisyyden käsitteestä ja siitä, missä määrin ylellisyys oli kullekin säädylle sallittua, käytiin 1700-luvulla runsaasti keskustelua. Vallinneen käytännön mukaan ylellisyys oli sallittua vain yläluokille, erityisesti aatelille.[108] Jalometallisten nappien ja solkien käytön rajoittaminen ainoastaan säätyläisten oikeudeksi voidaan nähdä yhtenä osana erityisesti 1600- ja 1700-luvuilla vallinnutta merkantilistista ideologiaa, jossa jalometalleja arvostettiin voimakkaasti niin varhaismodernissa Ruotsissa kuin myös muualla kolonialistisessa maailmassa. Ruotsissa hopealla oli merkittävä osuus valtiollisissa seremonioissa, kuten Kaarle X Kustaa oli häissään pukeutunut hopealla kirjailtuun valkoiseen silkkiasuun vuonna 1654. Hopeaa käytettiin eurooppalaisten hovien materiaalisessa kulttuurissa runsain määrin, kuten varhaismodernissa Ruotsissa kuningatar Kristiinan (1632‒1654) valtaistuimessa, joka oli valmistettu hopealla päällystetystä puusta. Kullan ja hopean käyttö pyrittiin rajaamaan hovin ja aateliston piiriin. Niiden hankkiminen ja käyttäminen symboloivat rikkautta myös globaalissa mittakaavassa. Hopeaa tuotettiin Länsi- ja Etelä-Eurooppaan lähinnä Etelä-Amerikan hopeakaivoksista, minkä vuoksi hopean käytöllä oli myös kolonialistisia merkityksiä.[109]

 

Oulun väestöstä ylimpiä säätyjä oli käytännössä todella vähän, sen sijaan porvareita ja kauppiaita oli kaupungissa runsaasti.[110] Hopeisia nappeja omistivat Oulussa muun muassa kauppiaan rouva ja värjärin kisälli; yhden kauppiaan puvustoon kuului takki kullattuine nappeineen. Ylellisyysasetuksista huolimatta jalometallisten esineiden käyttö vaatetuksessa levisi porvariston ja käsityöläisten pariin.

 

Vaikka messinki- ja teräsnapit olivat kultaisia ja hopeisia halvempia, niiden värit muistuttavat kultaa ja hopeaa. Hopeoituja messinki- ja tinanappeja käytettiin vuosisadan alussa aitojen hopeanappien sijasta. Samoin kiillotetut messinkinapit muistuttivat huomattavasti arvokkaampia kultanappeja.[111] Myös vuonna 1770 perunkirjoitetun maisteri Enckellin terässoljet ovat epäilemättä muistuttaneet ulkonäöltään kovasti vastaavia hopeisia. Pikisaaren aineistossa kaikki kengän- ja polvihousunsoljet on valmistettu erilaisista kuparisekoitteista, mutta perukirjojen soljet ovat pääasiallisesti hopeisia. Hopeasolkia omistivat niin virkamiehet, kauppiaat kuin käsityöläisetkin. Hopeisia halvempiin messinkisolkiin oli todennäköisesti varaa paljon suuremmalla osalla väestöä.

 

Oulussa nappeja ja solkia oli 1700-luvun alussa kaupan ainakin Peter Bondsdorffin puodissa.[112]  Vuosisadan lopulla niitä sai puolestaan hankituksi esimerkiksi Henrik Lundmanilta. Vuonna 1792 menehtyneen kauppiaan varasto sisälsi lukuisten muiden tuotteiden ohella messinkisiä liivinnappeja sekä tinasta valmistettuja kengänsolkia.[113]  Todennäköisesti kaupan olleet esineet olivat sekä kaupungin omaa tuotantoa että tuontitavaraa. Kauppiaiden puodeissa oli saatavana nappien ja solkien lisäksi esimerkiksi neuloja ja päähineitä. Tällaisen pienesineistön kaupustelu oli virallisten kauppiaiden lisäksi sallittua myös naisille. Vainio-Korhosen 1700-luvun Turkua koskevan tutkimuksen mukaan naimattomat naiset ja lesket elättivät itsensä käsityöllä, majoittamalla kulkijoita, kauppaamalla elintarvikkeita sekä kaupustelemalla.[114] Tällaisen epävirallisen kaupankäynnin lisääntyminen kertoo myös siitä, että myytäviä tuotteita oli runsaasti tarjolla. Vaikka Oulussa ei vuosisadan lopulla napintekijää ollutkaan, kaupungissa oli kuitenkin kolme kupariseppää, kaksi kuparinvalajaa sekä yksi tinaseppä ja 1800-luvun alussa myös messinkiseppä. Heillä kaikilla oli taitoa nappien valmistukseen.[115] Epävirallisen kaupankäynnin olemassaolon puolesta puhuu myös Oulun väestörakenne. Esimerkiksi vuonna 1767 suurimman osan väestöstä muodostivat piiat, rengit, työmiehet sekä merimiehet.[116] Juuri he todennäköisesti sekä käyttivät että tuottivat nurkkamestarien eli ammattikuntiin kuulumattomien palveluita.

 

Koko ajan kiristyneistä asetuksista päätellen nappien käyttö lisääntyi samaa tahtia kieltojen kanssa. Samoin soljet olivat muodissa, ja madame Barckmanin perukirjaan onkin päätynyt mahdollisesti brittiläinen solki. Mikäli kyseessä on todella ollut brittiläinen solki, sen alkuperä on uskallettu avoimesti kertoa, eikä tuontisolki ole ehkä enää vuonna 1780 ollut viranomaisilta piiloteltava esine.  Tuonnin rajoittamisella pyrittiin takaamaan, että ihmisten käyttämät hyödykkeet olisivat kotimaassa valmistettuja. Rajoitusten perimmäinen tarkoitus oli merkantilismia noudattaen kohentaa kotimaan taloutta, ja ajan hengen mukaisesti Ruotsiin perustettiinkin ensimmäiset teollisesti nappeja tuottavat tehtaat 1740-luvulla.[117] Koska tuontikiellot olivat tiukkoja, salakuljetuksesta huolimatta ainakin osa Pikisaaren napeista on epäilemättä kotimaista tuotantoa. Muutamille tutkimillemme napeille on löytynyt identtisiä vastineita Ruotsista. Lisäksi Ruotsista on löytynyt nappeja, joiden koristeluaihe on hyvin lähellä Pikisaaresta löydettyjen nappien koristelutyyliä.[118]

 

Kaikkein hienoimpia nappeja lukuun ottamatta nappien koristeluun ei asetuksissa puututtu, minkä voi havaita Pikisaaren nappiaineiston runsaassa koristelukirjossa. Nappien koristelu antoi mahdollisuuden vaikuttaa pieneen yksityiskohtaan muuten ankarasti säädellyssä ja kontrolloidussa pukeutumisessa. Edullisimmistakin materiaaleista valmistetut napit olivat usein näyttävästi koristeltuja. Euroopassa koko 1700-luku sekä 1800-luvun alku olivat metallinappien käytön kulta-aikaa, minkä seurauksena niiden valmistus ja kirjo lisääntyivät. Koristelun variaatiot kasvoivat, ja erityisesti messinkinappeja tuotettiin runsaasti.[119] Messinkinappien käytön kasvuun vaikuttivat myös kasvanut käyttäjäkunta ja Ruotsissa lisäksi asetukset. Nappien käyttö koko kansan vaatetuksessa lisääntyi samaan aikaan kun asetuksin kehotettiin kultaa ja hopeaa edullisempien metallien käyttöön. Niihin oli varaa myös muilla kuin säätyläisillä. Samalla koko kulutuskulttuuri oli murrosvaiheessa: yhä useammat tuotteet olivat saavutettavissa yhä useammille ihmisille. Tämä näkyi myös pukeutumisessa.[120] Koska nappien ja solkien käyttöä koskevat asetukset koskettivat yhtä lailla säätyläisiä kuin rahvasta, ne poikkesivat merkittävästi pukujen malleja ja kankaita koskeneista asetuksista. Siinä missä pukujen malleilla ja erityisesti kankailla pyrittiin pitämään säädyt näkyvästi erillään toisistaan, pystyttiin pienillä metallisilla kiinnittimillä vastustamaan erottelevaa normistoa. Koska ylellisyyden vastustuksessa säädytöntä pukeutumista tarkkailtiin ahkerimmin rahvaan naisten kohdalla, miesten asusteet kuten napit olivat ankarimman kontrollin ulkopuolella. Naisia nappien käytön lisääntyminen kosketti 1700-luvulla lähinnä, koska heidän joukossaan oli niiden kaupustelijoita. Vaikka nappien käyttö naisten vaatteissa lisääntyi koko ajan, se oli vielä kuitenkin kohtuullisen vähäistä.

 

Ylellisyyden ajateltiin olevan pahasta kaikille, mutta erityisen tuomittavaa se oli rahvaalle, jonka olisi kuulunut pukeutua vaatimattomasti. Rangaistuksilla ei ainoastaan uhkailtu, vaan ihmisiä myös tuomittiin asetusten rikkomisesta. Turussa tuomittiin vuonna 1734 kaksi piikaa kahdeksaksi päiväksi vedelle ja leivälle kaupungin putkaan sekä menettämään laittomat vaatteensa, koska he ”olivat käyttäneet värikkäitä silkkinauhoja myssyissään ja kulkeneet kadulla usein myös säätyläisten tyyliin kuuluvissa puseroissa”.[121] Vaikka ylellisyysasetukset alkoivat aivan vuosisadan lopussa pikkuhiljaa väistyä ja niitä aktiivisesti vastustettiin, muutokset tapahtuivat hitaasti.

 

Ylellisyyttä vastaan taisteltiin valtakunnallisten asetusten lisäksi myös paikallistasolla. Porvoossa pidettiin vuonna 1793 kirkonkokous nimenomaan ylellisyyttä vastaan. Yksi käsitellyistä ongelmista oli, että nuoriso oli alkanut jäljitellä säätyläisiä ja ottanut napit osaksi vaatetustaan. Samana vuonna Nastolan kirkonkokouksessa vastustettiin ylellisten teräs-, messinki- ja tinanappien käyttöä, koska nähtiin, että rahvaan puvussa kankaiset napit olisivat riittäneet.[122] Nappeihin kohdistuneet kiellot ja rajoitukset osoittavat, että niistä oli tullut merkittävä osa pukeutumista. Vaikka kaikki metallinapit katsottiin rahvaan käytössä ylellisiksi, lainsäädäntö ei estänyt heitä käyttämästä niitä. Solkien maahantuontia rajoitettiin samoin kuin nappien tuontia, mutta solkien käyttöä ei säädetty asetuksin. Siihen ei ehkä ollut tarvetta. Joko solkien käyttö ei ollut lisääntynyt yhtä runsaasti kuin nappien käyttö tai solkien käyttöä ei paheksuttu samassa määrin kuin metallinappien käyttöä.

 

Professori Maria Giuseppina Muzzarellin mukaan ylellisyysasetukset kiristyivät tyypillisesti silloin, kun kiellettyjä vaatteita ja asusteita ryhdyttiin käyttämään erityisen runsaasti ja toisaalta myös silloin, kun muoti levisi rahvaan keskuuteen. Myös hänen mukaansa puvut korostivat yhteiskunnan valtajaottelua. Ylintä valtaa pitäneet aatelisto ja kuningas saivat käyttää kaikkein hienoimpia kangaslaatuja ja koristeita, kun taas rahvaan, jolla oli verraten vähän yhteiskunnallista valtaa, tuli pukeutua huomaamattomammin.[123] Vaikka Ruotsissa ylellisyysasetukset sijoittuivat eri aikaan kuin muualla Euroopassa ja syyt niiden taustalla olivat osittain muista maista poikkeavia, yhtäläisyyksiäkin löytyy: nappien käytön rajoittaminen osuu ajanjaksolle, jolloin niitä ryhdyttiin käyttämään yhä enemmän.[124] Erityisesti rahvaan keskuudessa nappien käyttö lisääntyi 1700-luvulla.[125] Varakkuuden lisääntyessä rahvaan puvusto alkoi saada yhä enemmän vaikutteita säätyläispuvustosta, jossa käytettiin runsaasti nappeja. Tästä ovat osoituksena erityisesti rahvaan pukuun kuuluneet niin kutsutut kansanpuvun napit.

 

Verrattuna toisiinsa Pikisaaren nappiaineisto ja Oulun kaupungin perukirja-aineisto antavat nappien käytöstä hyvin erilaisen kuvan. Pikisaaren nappiaineisto on runsas, minkä lisäksi napit eivät ole aivan harvinainen löytöryhmä muissakaan Oulun kaupunkikaivausaineistossa. Perukirjoissa napit ovat kuitenkin harvinaisia esineitä. Nappien harvinaisuus perukirjoissa johtuu todennäköisesti siitä, että perukirjojen omaisuusluetteloihin päätyivät yleensä ainoastaan kaikkein arvokkaimmat napit. Arvokkaat hopeanapit kirjattiin tarkkaan jalometalleihin ja myös yksittäiset napit katsottiin merkitsemisen arvoisiksi. Hopeanappien arvottamisessa koristelua olennaisempaa oli niiden paino.[126] Kulta- ja hopeanappeja laajemmin käytössä olleet messinkinapit eivät siten päätyneet dokumentteihin samalla tarkkuudella kuin jalometalliset esineet. Sama koskee messinkisiä solkia.

 

Vaikka perunkirjoitusten määrä nousi huimasti vuoden 1734 lakimuutoksen jälkeen, edelleenkään kaikkien vainajien omaisuutta ei dokumentoitu. Mitä rikkaampi ja vaikutusvaltaisampi henkilö oli kyseessä, sitä varmemmin perunkirjoitus tehtiin. Toisin sanoen juuri tavallisen rahvaan omaisuuden ja näin ollen myös sen vaatetuksen, jossa nappien käyttö 1700-luvulla lisääntyi, dokumentointi saattoi jäädä tekemättä.

 

Hopeisilla tai kultaisilla napeilla varustettuja takkeja tai liivejä ei oululaisten perukirjoissa esiinny, vaan jalometalliset napit on mainittu lähes aina joko yksittäin tai pareittain. Jotta saamme niiden käytöstä laajemman kuvan, olemme verranneet tilannetta pohjoiseen naapurikaupunkiin, Tornioon. Kulta- ja hopeanapit mainitaan vain harvoin myös torniolaisten perukirjoissa. Vuosilta 1760, 1765, 1770, 1775 ja 1780 julkaistuissa kymmenessä perukirjassa ne mainitaan kolmen henkilön omaisuusluettelossa. Vuonna 1765 kauppias Anders Forsvik omisti kaksitoista hopeanappia ja kauppias Karl Tolpo neljä hopeista hihannappia. Vuonna 1770 porvarin tytär Helena Hjulbergin omaisuuteen oli kuulunut yksi pari lasikivillä koristeltuja kultaisia nivelnappeja.[127] Torniossa kaikki näinä vuosina jalometallinappeja omistaneet kuuluivat porvarissäätyyn, mutta Oulussa niitä omisivat myös käsityöläiset ja virkamiespari. Sen sijaan kaikissa Torniossa vuosien 1750–1776 väliseltä ajalta säilyneissä 90 perukirjassa, on 24:ssä mainittu jalometalliset napit ja 22:ssa joko erilaiset soljet tai vaatteiden kiinnittämiseen tarkoitetut hakaset. Suurin osa näiden esineiden omistajista on ollut porvarissäätyyn kuuluneita, mutta joukkoon on kuulunut myös muita, kuten yksi renki ja teurastaja. Jos samalla aikavälillä otetaan tarkasteluun vain 35 kaikkein köyhintä kaupunkilaista, joiden omaisuus oli alle 800 kuparitaaleria, niin heistäkin 13 omisti jalometallisia koruja tai vaatteiden kiinnittimiä. Näistä seitsemän omisti nappeja tai muita vaatteiden kiinnittimiä.[128] Toisenlainen tilanne oli maaseudulla: esimerkiksi Tornion lähellä Kemijoen varressa Lautiosaaren kylässä maalaiset eivät omistaneet julkaistujen perukirjojen perusteella jalometallisia nappeja, solkia tai muita vaatteiden kiinnittimiä vuosien 1750–1780 välisenä aikana lainkaan, mutta kylläkin muita hopeaesineitä.[129] Varhaismodernin kruunun säädöksistä huolimatta jalometallisten esineiden käyttö vaatetuksessa levisi torniolaisen rahvaankin pariin, mutta pysyi pääsääntöisesti osana säätyläisten vaatetusta.

 

Koska torniolaisten julkaistuista perukirjoista ei ole mahdollista selvittää vaatteissa kiinni olleita nappeja, jäävät edullisemmista metalleista valmistetut napit niiden kohdalla huomiotta. Oululaisten alkuperäisissä perukirjoissa messinkinapeilla kiinnitettiin porvarin liivin ja kauppiaan takin lisäksi myös teurastajan liivi. Mikäli jalometalleita edullisemmista metalleista valmistetut napit mainittiin perukirjoissa, ne kirjattiin osana vaatetusta. Juuri nämä teurastajan ja porvarin messinkinapeilla varustetut liivit ja kauppiaan messinkinappinen takki yhdistävät perukirja- ja kaivausaineiston. Pikisaaren kaivauslöytöjen perusteella erilaisia kupariseoksista valmistettuja nappeja käytettiin huomattavasti runsaammin kuin pelkän perukirja-aineiston perusteella voisi päätellä. Perukirjoissa mainitut soljet olivat usein hopeisia, mutta kaivausaineistossa puolestaan messinkisiä tai muusta kupariseoksesta valmistettuja. Tutkimuksemme keskiössä olevien nappien ja solkien lisäksi sama ilmiö koskee myös koruja, joita niin ikään löydettiin Pikisaaresta useita. Perukirjojen korut ovat kultaa ja hopeaa, mutta Pikisaaren koruista suurin osa on valmistettu erilaisista kuparisekoitteista.[130]

 

Johtopäätökset


Ylellisyysasetusten vaikutukset pukeutumiseen ovat nähtävissä tutkimuksessamme kahdella tavalla. Toisaalta asetuksia noudatettiin: napit noudattavat suurimmalta osin kokosäännöksiä ja kupariseosnappien määrä näyttää huomattavasti lisääntyneen niiden kotimaisen tuotannon alettua. Toisaalta asetuksia ei noudatettu: Pikisaaren nappiaineisto sisältää kullattuja nappeja ja yhden hopeoidun napin kuoren, vaikka niiden käyttö ei virallisesti ollut sallittua.

 

Ylellisten nappien käyttö oli asetuksista huolimatta yleistä erityisesti yläsäädyillä, mutta perukirjojen perusteella hopeisia ja kullattuja nappeja omistivat myös alemmat säädyt. Kauppiaiden perukirjoissa esiintyy yhtä lailla hopeisia, kullattuja, messinkisiä kuin tinaisiakin nappeja eli materiaalit eivät olleet aina säätyyn sidottuja. Asetuksissa ei mainittu, että kielto käyttää ylellisiä nappeja olisi koskenut vain rahvasta. Silti kaikki metallinapit katsottiin rahvaan käytössä ylellisyydeksi. Ylellisyysasetusten taustalla olleet merkantilistinen aate ja uskonnolla perusteltu säätyoppi olivat siis käytännössä osin ristiriidassa. Tuomioistuinten ja kirkonkokousten tulkinnasta huolimatta nappien käyttö levisi kaiken kansan pariin, sillä asetuksin kannustettiin käyttämään kultaa ja hopeaa edullisempia nappeja, joihin oli varaa myös rahvaalla.

 

Brittiläisten ja ruotsalaisten vastaavuuksien perusteella osa tutkimistamme napeista on tuontitavaraa. On myös mahdollista, että nappeja valmistettiin Oulussakin, sillä kaupungissa oli taitoa niiden valmistukseen. Lisäksi Pikisaaresta on löytynyt nappien valmistukseen tarvittavaa välineistöä. Pikisaarta koskeva tutkimus on kuitenkin vielä kesken, joten tulevaisuus tuonee lisätietoa siihen, miksi Pikisaaresta on löytynyt muihin kaupunkikaivauksiin verrattuna niin runsaasti pukeutumiseen liittyvää esineistöä. Joka tapauksessa tuo esineistö kertoo siitä, että ylellisyysasetuksista huolimatta muotivirtaukset levisivät Ouluun saakka.

 

Kaivaus- ja perukirja-aineistot eroavat selvästi toisistaan siinä, millaisen kuvan ne antavat niin nappien kuin solkienkin käytöstä. Pikisaaren nappiaineisto on runsas, mutta perukirjoissa napit ovat harvinaisia. Kaivausaineiston napit ovat suurimmaksi osaksi kupariseoksisia, kun taas perukirjoihin on dokumentoitu pääasiallisesti hopeisia nappeja. Samoin kaivausaineiston kaikki kengän- ja polvihousunsoljet on valmistettu kuparisekoitteista, mutta perukirjojen soljet ovat pääasiassa hopeaa. Perukirjoihin ja esinelöytöihin perehtymällä päästään tutkimaan sekä kaikkein arvokkaimpia että eniten tavallisessa vaatetuksessa käytettyjä kiinnittimiä. Verrattuna siihen, että käytettäisiin vain yhtä lähderyhmää, 1700-luvun pukeutumisesta pystytään näin luomaan kokonaisvaltaisempi kuva.





Aineisto

 

Suomen kansallismuseo (KM), Helsinki

Pikisaaren kaivaustutkimusten löydöt KM 2002028:1−347, KM2006047:1−144, KM2007122:1−124.



Lähteet ja kirjallisuus


Arkistolähteet

 

Oulun maakunta-arkisto (OMA), Oulu

Oulun kaupungin raastuvanoikeuden arkisto, Perukirjat 1760─1780.


Kaivauskertomukset

 

Alatarvas, Kaisa ­­− Arminen, Katri −  Lipponen, Sanna 2003: Oulun Pikisaaren pikiruukki: teollisuusarkeologinen koekaivaus. Kaivausraportti. Oulu: Oulun yliopisto.

 

Herva, Vesa-Pekka 2006: Oulu, Pikisaari, Historiallisen ajan kaivaustutkimus 15.–26.5.2006. Kaivausraportti. Oulu: Oulun yliopisto.

 

Hyttinen, Marika 2012: Oulu Pikisaari, Pikisaaren tie 12, tontit 7-11. Teollisuusarkeologinen kaivaus 12.9–4.11.2011 ja arkeologinen valvonta 18.6.–29.6.2012. Tutkimusraportti. Helsinki: Museovirasto.

 

Ylimaunu, Timo 2008: Oulun Pikisaaren kaivaustutkimukset vuonna 2007. Kaivausraportti. Oulu: Oulun yliopisto.

 

Julkaistut lähteet

 

Asetuksen [1720−1733] suomennos 1733. STOCKHOLMISA, Prändätty Cun. Kirj. Pränt. HENR. C. MERCKELLIN Leskeldä. [As1733e-1]. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/teksti/lait/as1700.xml

 

Asetuksen [26.6.1766] suomennos 1766. Kuning:sen Maj:tin Armollinen Selitys, Hekuman ja Ylönpaldisuden estämisexi sinä 26.p. wijmeisesä Kesä-Kuusa ulosannetun Asetuxen muutamajn osajn päälle. [As 1766cc-1a]. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/teksti/lait/as1700.xml

 

Modée, R. G. 1742: Utdrag utur alle ifrån den 7. Decemb. 1718 utkomme publique handlingar, placater, förordningar, resolutioner ock publicationer, som riksens styrsel samt inwärtes hushållning och författningar i gemen, jämwäl ock Stockholms stad i synnerhet, angå; med nödige citationer af alle paralel-stellen Del 1 til år 1730. Stockholm: Griefing.

 

Modée, R. G. 1746: Utdrag utur alle ifrån 1729 års slut utkomne publique handlingar, placater, förordningar, resolutioner och publicationer, som riksens styrsel samt inwärtes hushållning och författningar i gemen, jämwäl ock Stockholms stad i synnerhet angå  med nödige citationer af alle paralel-ställen. Andra delen til år 1740. Stockholm: Griefing.

 

Modée, R. G. 1761: Utdrag utur alle ifrån 1754 års slut utkomne publique handlingar, placater, förordningar, resolutioner och publicationer, som riksens styrsel samt inwårtes hushållning ock författningar igemen, jämwål ock Stockholms stad i synnerhet angå ; med et fullkomligt orda-register öfwer dez innehåll... sjette delen, til 1758 års slut. Stockholm: Griefing.

 

Modée, R. G. 1774: Utdrag utur alle ifrån 1764 års slut utkomne publique handlingar, placater, förordningar, resolutioneroch publicationer, som riksens styrsel samt inwärtes hushållning och författningar i gemen, jämwål och Stockholms stad i synnerhet angå; med ett fullkomligt ordregister öfwer des innehåll [...] åttonde delen, til 1767 års slut. Stockholm: Griefing.

 

Utdrag utur alle ifrån 1739 års slut utkomne publique handlingar, placater, förordningar, resolutioner och publicationer, som riksens styrsel samt inwårtes hushållning ock författningar i gemen, jämwål ock Stockholms stad i synnerhet angå ; med nödige citationer af alle parallelstellen, som utwisa, hwad ändringar tid efter annan i ett eller annat mål kunnat wara gjorde...tredie delen til 1747 års slut. Griefing, Stockholm 1749.

 

Tutkimuskirjallisuus

 

Albert, Lilian Smith − Kent, Kathryn 1949: The Complete Button Book. New York: Doubleday & Company Inc.

 

Andersson, Eva 2006: Kläderna och människan i medeltidens Sverige och Norge. Avhandlingar från Historiska instituionen i Göteborg 47. 

 

Bailey, Gordon 2004: Buttons and fasteners 500BC−AD1840. Witham: Greenlight Publishing.

 

Cunnington, C. Willet − Cunnington, Phillis 1972: Handbook of English Costume in the Eighteenth Century. London: Faber and Faber Limited.

 

Ek, Sven B 1959: ”Dräktförordningarnas samhälleliga bakrund”. S. 92−118. RIG årgång 42 häfte 42.

 

Epstein, Diana 1968: Buttons. London: Studio vista.

 

Epstein, Diana 1990: A Collector's Guide to Buttons. New York: Walker Publishing Company, Inc.

 

Epstein, Diana – Safro, Millicent 1991: Buttons. New York: Harry N. Abrams Inc. Publishers.

 

Goodwin, Lorinda B.R. 1999:  An Archaeology of Manners: The Polite World of the Merchant Elite of Colonial Massachusetts. New York: Plenum.

 

Halila, Aimo 1953: Oulun kaupungin historia 2, 1721─180. Oulu: Oulun kaupunki.

 

Hall, Martin 2006: ”Identity, Memory and Countermemory: The Archaeology of an Urban Landscape”. S. 189–209. Journal of Material Culture Vol. 11(1/2).

 

Harjula, Janne −  Jokela, Sanna 2003: ”Linkoja, Kenkiä ja muita kahden kaivauksen nahkalöytöjä”. S. 255–266. Kaupunkia pintaa syvemmältä: arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX. Toim. Liisa Seppänen. Turku: Suomen keskiajan arkeologinen seura.

 

Harjula, Janne 2008: Before the Heels. Footwear and Shoemaking in Turku in the Middle Ages and at the Beginning of the Early Modern Period. Turku: Suomen keskiajan arkeologinen seura.

 

Hautala, Kustaa 1975: Oulun kaupungin historia 3, 1809─1856. Oulu: Oulun kaupunki.

 

Hautala, Kustaa 1976: Oulun kaupungin historia 4, 1856─1918. Oulu: Oulun kaupunki.

 

Hazelius-Berg, Gunnel 1952: ”Dräktsmycken”. S. 97−126. Smycken I svensk ägo. Toim. Brynolf, Hellner. Stockhom: Nordiska museet.

 

Heikkinen, Sakari 1994: Suomeen ja maailmalle: tullilaitoksen historia. Helsinki: Tullihallitus.

 

Helander, Otto 2003: Något om knappens historia i Sverige. Stockholm: Kista Snabbtryck.

 

Helistö, Martti 1992: ”Lautiosaaren kylän pesäluetteloja 1697−1810” S. 328−385. Jatuli XXII.

 

Hunt, Alan 1996: Governance of the consuming passion: a history of sumptuary law. Hampshire: Macmillan Press Ltd.

 

Hyttinen, Marika 2014: Oulun Pikisaaren pikiruukki – historiallisen arkeologian tutkimus esiteollisen tuotantolaitoksen yhteisön arjesta ja maailmankuvan muutoksesta 1600-luvun

puolesta välistä 1800-luvun puoleen väliin materiaalisen kulttuurin perusteella. Väitöskirjan tutkimussuunnitelma. Oulu: Oulun yliopisto.

 

Ilmakunnas, Johanna 2009: Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa. Helsinki: Helsingin yliopisto. Saatavissa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/19451/kuluttam.pdf?sequence=1

 

Ilmakunnas, Johanna 2006: ”Aatelisperheen palveluksessa 1700-luvun Tukholmassa”. S. 95−111. Työteliäs ja uskollinen: naiset Piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen − Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1092.  

 

Immonen, Visa 2006: ”Turun tuomiokirkon sormukset – hautalöytöryhmä muistona sääty-yhteiskunnasta”. S. 65−77. Suomen Museo 112.

 

Immonen, Visa 2009: Golden Moments: Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200−1600. 2 vols. Archaeologia Medii Aevii Finlandiae XVI.

 

Jahnsson, Yrjö 1904: ”Ylellisyysasetukset Ruotsissa vapauden ajalla”. S. 171−188. Historiallinen Aikakauskirja 2.

 

Kaukonen, Toini-Inkeri 1985: Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Porvoo: WSOY.

 

Kirjavainen, Heini 2003: ”Keskiaikaiset tekstiilityövälinelöydöt: käsityön jälkiä Åbo akademin tontilla”. S. 267−280. Kaupunkia pintaa syvemmältä: arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Toim. Liisa Seppänen. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX.

 

Kivioja, Laura 2010: Tunnistusta ja tulkintaa. Liitupiiput Pikisaaren vuoden 2006 ja 2007 tutkimusalueiden ajoittajina. Kandidaatin tutkielma. Oulun yliopisto: arkeologia.

 

Kuokkanen, Tiina ym. 2009: ”Knappologian alkeet: napit 1600–1700 lukujen suomalaisessa pukeutumisessa”. S. 293−299. Ei kiveäkään kääntämättä: juhlakirja Pentti Koivuselle. Toim. Janne Ikäheimo – Sanna Lipponen. Oulu: Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta.

 

Kuokkanen, Tiina – Lipkin, Sanna 2011. ”Hauta-asut elämän kuvaajina: Oulun tuomiokirkon kuolinpuvuista”. S. 149−163. Harmaata näkyvissä: Kirsti Paavolan juhlakirja. Toim. Janne Ikäheimo – Risto Nurmi – Reija Satokangas. Oulu: Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta.

 

Kuokkanen, Tiina ym. 2012. ”Pikisaaren soljet: osanen oululaista pukeutumiskulttuuria”. S. 221−230. Stones, Bones and Thoughts: festschrift in the honour of Milton Núnez. Toim. Sirpa Niinimäki ym. Oulu: Milton Núñezin juhlakirjatoimikunta. 

 

Kuokkanen, Tiina ym. painossa: ”An approcah to personal adornments in early modern gender performance”. Interarchaeologia 4 & 5.

 

Kristoffer kuninkaan maanlaki: Naimisen kaari 6−23. Saatavissa: http://agricola.utu.fi/hist/kktk/lait/kris/nai2.html#nai7

 

Lehtinen, Ildiko – Sihvo, Pirkko 2005: Rahwaan puku: näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Kolmas, uudistettu ja laajennettu painos. Helsinki: Museovirasto.

 

Liritzis, Ioannis − Nikolaos, Zacharias 2011: ”Portable XRF of Archaeological Artifacts: Current Research, Potentials and Limitations”. S.109−142.  X-Ray Fluorescence Spectrometry (XRF) in Geoarchaeology. Toim. Steven M. Shackley. New York: Springer.

 

Markkanen, Erkki 1988: Perukirja tutkimuslähteenä. Studia Historica Jyväskyläensia 37. Jyväskylä:  Jyväskylän yliopisto.

 

Mullins, Paul R. − Ylimaunu, Timo painossa: ”Globalizing Poverty: The Materiality of International Inequality and Marginalization”. S. 40–53.  Rethinking Colonialism: Comparative Archaeological Approaches. Toim. Graig Cipolla– Katherine Hayes. Gainesville: University Press of Florida.

 

Mutka, Katja 2007: Rahat ja ajoittaminen Oulun Pikisaaren arkeologisessa kohteessa: pohdintaa raha-ajoituksen ongelmista vuoden 2007 kaivausmateriaalin pohjalta. Kandidaatintutkielma. Oulun yliopisto: arkeologia.

 

Mutka, Katja 2012: Napit vastakkain: metallinapit ja sosiaalinen kontrolli varhaismodernin kauden Torniossa, Oulussa ja Pietarsaaressa. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto: arkeologia.

 

Mutka, Katja − Riutankoski, Matleena 2011: ”Rahvaan muoti: kukkakuvioiset kansanpuvun napit Hailuodon kirkon kaivausaineistossa”. S. 137−148. Harmaata näkyvissä:  Kirsti Paavolan juhlakirja.  Toim. Janne Ikäheimo – Risto Nurmi – Reija Satokangas. Oulu: Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta.

 

Muzzarelli, Maria Giuseppina 2009: ”Reconciling the Privilege of a Few with the Common Good: Sumptuary Laws in Medieval and Early Modern Europe”. S. 597−617. Journal of Medieval and Early Modern Studies 39:3.

 

Niukkanen, Marianna 2002: ”Historiallisen ajan maakerrosten ja rakenteiden ajoittaminen: esimerkkinä Helsingin Snellmaninkatu 4−6”. S. 20−30. Arkeologipäivät 2001: kronologia. Toim. Petri Halinen – Jarmo Kankaanpää – Petro Pesonen. Helsinki: Suomen arkeologinen seura ry.

 

Noël Hume, Ivor 1969: A Guide to Artifacts of Colonial America. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.

 

Nordin, Jonas M. 2012: ”Embodied colonialism: the cultural meaning of silver in a Swedish colonial context in the 17th century”. S. 143–165. Post-Medieval Archaeology 46(1).

 

Nurmi, Risto 2011: Development of the urban mind an object biographical approach: the case study of the town of Tornio, northern Finland. Oulu: Oulun yliopisto.


Ojala, Kirsti 2002: Patriarkaalinen kaupunkiyhteisö ja palvelusväki: Turun piiat ja rengit vuosina 1722−1740. Pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto: Suomen historia. Saatavissa: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/12083


Oldeberg, Andreas 1966: Metallteknik under vikingatid och medeltid. Stockholm: Victor Pettersons bokindustri AB.


Olsen, Stanley J. 1963: Dating Early Plain Buttons by Their Form. S. 551−554.  American Antiquity 28:4.


Potts, Philip J. − West, Margaret 2008: Portable X-Rax Fluoroscence Spectometry – Cababilities for In Situ Analysis. Cambridge: The Royal Society of Chemistry.

 

Pylkkänen, Riitta 1970: Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 71.

 

Pylkkänen, Riitta 1982: Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 84.

 

Pylkkänen, Riitta 1984: Kaksi pukuhistoriallista tutkielmaa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 85.

 

Read, Brian 2010: Metal buttons c. 900 – c.AD 1700. 2nd Edition. Somerset: Portcullis Publishing.

 

Riutankoski, Matleena 2010: Pietarsaaren napit: valmistustavat vuoden 2008 kaivausten nappilöydöissä. Kandidaatin tutkielma. Oulun yliopisto: Arkeologia.

 

Rossi, Aki 2004: Vain kattila ja renki? Oulun Pikisaaren pikiruukki tuotantolaitoksena ja säikeenä tervatuotteiden kansainvälisessä verkostossa. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto: arkeologia.

 

Rossi, Aki 2005: ”Pikisaaren pikiruukki”. S. 197‒200. Historiaa kaupungin alla: kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa. Toim. Titta Kallio – Sanna Lipponen. Oulu: Pohjois-Pohjanmaan museo.

 

Sallinen, Anne 2010: Kiehtova keskiaika: pukuhistorian tulkintaa Lempäälän malliin. Lempäälä: Lempäälän kunta.

 

Salmi, Anna-Kaisa − Kuokkanen, Tiina 2014: ”Bones, buttons, and buckles: Negotiating class and bodily practices in Early Modern Northern Finland”. S. 182−206.  Post-Medieval Archaeology 48(1).

 

Sarkkinen, Mika 1998: Pohjanmaan ja Lapin kansanomaiset valinkivet. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto: arkeologia.

 

Satokangas, Reija 1987: ”Oulu ja Meri (1721–1809)”. S. 101−121. Valkean Kaupungin vaiheet. Toim. Kyösti Julku. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.


Sirelius, U.T. [1915] 1990: Suomen kansanpukujen historia. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.


Smith, Woodruff D 2002: Consumption and the Making of Respectability 16001800.

New York and London: Routledge.

 

Snellmann, Johannes [1737] 2000: Oulun kaupungista. Jyväskylä: Gummerus.

 

Tamelander, Eino 1941: Tornion kaupungin pesäluetteloja 1666−1800. Tornio: Peräpohjolan ja Lapin kotiseutuyhdistys.

 

Tanska, Terhi 2003: Mitä piiput kertovat? Pikisaaren koekaivauksen koekuopan 2 savipiippulöydöt. Kandidaatintutkielma. Oulu: Oulun yliopisto.

 

Tingström, Bertel 1963: Svensk numismatik uppslagsbok:  Mynt i ord och bild 1521−1962. Stockholm: Hirsch.

 

Vahtola, Jouko 1977: “Liminkalaisten historiaa”. S. 77−306. Liminka 1477−1977. Toim. Seija Korte. Liminka: Limingan kunta ja seurakunta.

 

Vainio-Korhonen, Kirsi 1994: Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa: Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Historiallisia Tutkimuksia 182.

 

Vainio-Korhonen, Kirsi 1998: Käsin tehty − miehelle ammatti, naiselle ansioiden lähde: käsityötuotannon rakenteet ja strategiat esiteollisessa Turussa Ruotsin ajan lopulla. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

 

Vickery, Amanda 2006: ”His and Hers: Gender, Consumption and Household Accounting in Eighteenth-Century England”. S. 12−38. Past and Present 2006:1.

 

Virkkunen, A.H. 1953: Oulun kaupungin historia 1, 1610─1721. Oulu: Oulun kaupunki.

 

Vuorela, Toivo 1976: Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.


Weatherill, Lorna 1988: Consumer behavior & material culture in Britain 1660−1760. Second edition. London and New York: Routledge.

 

White, Carolyn L. 2005: American artifacts of personal adornment, 1680−1820: A guide to identification and interpretation. Lanham: AltaMira Press.

 

White, C.L. 2009. “Knee, Garter, Hat, Stock, and Spur Buckles from Seven Sites in Portsmouth, New Hampshire”. S. 239–253. International Journal of Historical Archaeology 13(2).


Whitehead, R. 2003: Buckles 1250−1800. Witham: Greenlight Publishing.



 



[1] Tässä yhteydessä tarkoitamme varhaismodernilla ajanjaksoa noin 1500-luvulta 1800-luvun alkuun.


[2] Lehtinen ja Sihvo 2005: 7−10; Pylkkänen 1982: 375.


[3] Ks. erit. Salmi – Kuokkanen 2014.


[4] Oulun kaupunki on perustettu 1605.


[5] Satokangas 1987: 101.


[6] Halila 1953: 153, 157, 169, 193─195.


[7] Halila 1953: 242−263.


[8] Alatarvas – Arminen – Lipponen 2003; Tanska 2003; Rossi 2004; Herva 2006; Mutka 2007; Ylimaunu 2008; Kivioja 2010.


[9] Alatarvas – Arminen – Lipponen 2003; Herva 2006; Ylimaunu 2008.


[10] Virkkunen 1953: 223; Hautala 1976: 198−199; Rossi 2005: 197, 200.


[11] Halila 1953: 286; Virkkunen 1953: 146; Hautala 1975: 280−281, 545.


[12] Oulun kaupungin raastuvanoikeuden arkisto (myöhemmin Ouka Ra) Aie:8─12. Oulun maakunta-arkisto (myöhemmin OMA).


[13] Poikkeuksena Olof Mathlinin ja hänen vaimonsa perinnönjako 30.3.1775, joka pohjautuu omaisuuden aiempaan arviointiin.


[14] Markkanen 1988: 52−54.


[15] Halila 1953: 162.


[16] Ks. esim. Pylkkänen 1982; 1984; Ilmakunnas 2006; 2009.


[17] Ks. esim. Harjula ja Jokela 2003; Kirjavainen 2003; 2007; Immonen 2006; 2009; Harjula 2008; Sallinen 2010.


[18] Ks. esim. Kuokkanen ym. 2009; Riutankoski 2010; Mutka  –  Riutankoski 2011; Kuokkanen  –  Lipkin 2011; Mutka 2012; Kuokkanen ym. painossa.


[19] Hunt 1996:28−33.


[20] Hunt 1996: 29−33.


[21] Hall 2006: 193.


[22] Jahnsson 1904: 172; Pylkkänen 1982: 72, 375.


[23] Kristoffer kuninkaan maanlaki: Naimisen kaari 6−23; Ks. myös Andersson 2006: 243.


[24] Vainio-Korhonen 1998: 14; Lehtinen ja Sihvo 2005: 7−10.


[25] Hunt 1996: 29−33.


[26] Jahnsson 1904: 173; Ek 1959; ks. myös Nordin 2012.


[27] Ks. esim. Pylkkänen 1982.


[28] Asetuksen [1720−1733] suomennos 1733.


[29] Modée 1742; Modée 1746; Modée 1774; ks. myös Pylkkänen 1982, 26; 29─30.


[30] Modée 1746: 1492─1496.


[31] Asetuksen [1720−1733] suomennos 1733.


[32] Asetuksen [26.6.1766] suomennos 1766.


[33] Jahnsson 1904: 187; Pylkkänen 1982: 34─37; Pylkkänen 1984: 30.


[34] Modée 1742: 181─182, 324, 333; ks. myös Jahnsson 1904: 178; Pylkkänen 1982: 26; Pylkkänen 1984: 12.


[35] Tingström 1963: 74.


[36] Modée 1746: 926, 1242─1243, 1492─1496.


[37] Pylkkänen 1984: 12─14.


[38] Utdrag utur alle ifrån 1739 : 2274, Register öfwer den tredie delen (Knappar).


[39] Utdrag utur alle ifrån 1739:  Register öfwer den tredie delen (Spännen).


[40] Modée 1761: 4074.


[41] Modée 1774: 7142─7147; ks. myös Pylkkänen 1982: 32.


[42] Vainio-Korhonen 1998: 43.


[43] Salmi – Kuokkanen 2014: Table 3.


[44] Taavitsainen 1982; Heikkinen 1994: 50−51, 65.


[45] Halila 1953: 286.


[46] Snellmann [1737] 2000: 85.


[47] Ylimaunu 2008.


[48] Albert – Kent 1949: 17−20; Oldeberg 1966; 154−155; Riutankoski 2010.


[49] Hautala 1975: 137−138.


[50] Hautala 1975: 138.


[51] Lehtinen − Sihvo 2005: 26, 172; ks. myös Kuokkanen ym. 2012: 226; Mutka 2012: 76.


[52] Virkkunen 1953:146; Hautala 1975: 137−138, 280−281; Alatarvas – Arminen – Lipponen 2003: 6−8; Rossi 2004: 10−13; Hyttinen 2012: 63.


[53] Pikisaarta on tutkittu arkeologisesti myös vuosina 2011 ja 2012. Kyseiset aineistot rajautuvat tämän tutkimuksen ulkopuolella, koska olemme sisällyttäneet tähän vain ne aineistot, jotka ovat olleet käytettävissä Kuokkasen aloittaessa väitöstutkimustaan vuonna 2008. Tämä artikkeli on yksi väitöskirjaan sisältyvistä julkaisuista.  Marika Hyttinen (2014) käsittelee tekeillä olevassa väitöskirjassaan pikiruukkiyhteisöä tätä artikkelia laajemmin.


[54] Hyttinen 2012: 63.


[55] 66 nappia yhteensä 101 napista, kahdeksan solkea yhteensä 12 soljesta.


[56] Herva 2006: 7, 10; Kivioja 2010, 20; Tanska 2003:13; Ylimaunu 2008, 3.


[57] Niukkanen 2002: 23.


[58] Alatarvas – Arminen – Lipponen 2003; Herva 2006; Ylimaunu 2008.


[59] Epstein 1968: 27; Pylkkänen 1984: passim; Epstein − Safro 1991: 26; Helander 2003: 11; Lehtinen − Sihvo 2005: passim; Mutka 2012.


[60] Pääosin metallisessa napissa on joko puinen sisus, jolla on koristeellinen metallipäällinen tai metallisessa napissa on korukivi.


[61] Portable x-ray fluorescence  (pXRF) –laitteella voidaan analysoida esineen valmistuksessa käytetyt alkuaineet säteilyttämällä esinettä röntgensäteillä. Ks. esim. Potts – West 2008.  Käytimme analyysiä suuntaa-antavana menetelmänä, koska ei ole varmaa, kuinka paljon esineiden pieni koko ja eri metallien käyttö samassa esineessä sekä metallien korroosio vaikuttavat tuloksiin. Ks. esim. Liritzis – Nikolaos 2011: 123.


[62] Albert − Kent 1949: 14−15.


[63] KM2006047: 27 ja KM2006047.


[64] Noël Hume 1969: 92; White 2005: 50−51.


[65] Bailey 2004: passim.


[66] Helander 2003: 57−70; Bailey 2004: 47, 66.


[67] TMM8716


[68] Kaukonen 1985, 118; Sarkkinen 1998: Liite 2: 3; Mutka – Riutankoski 2011.


[69] Read 2010: 111−114.


[70] Bailey 2004: 70.


[71] Albert ja Kent 1949: 29−30; Mutka 2012: 36−37.


[72] Olsen 1963; Pylkkänen 1984: 37; White 2005: 51−52; Salmi – Kuokkanen 2014.


[73] Pylkkänen 1982: 37; Lehtinen − Sihvo 2005: 169.


[74] Kuokkanen ym. 2012: 223.


[75] Sirelius [1915] 1990: 183; Whitehead 2003: 103; Lehtinen − Sihvo 2005: 261−263.


[76] Hazelius-Berg 1952: 102; Kaukonen 1985: 91; Lehtinen − Sihvo 2005: 263.


[77] KM2006047:26; Kuokkanen  ym. 2012: 225 kuva 4.


[78] Jäfvert 1938: 66; Whitehead 2003: 103; White 2005: 40−41.


[79] KM2006047:26; Kuokkanen ym. 2012: 225 kuva 5.


[80] Sirelius [1915] 1990: 239–240; Pylkkänen 1970: 386–387; Kaukonen 1985; 113–114; Sarkkinen 1998: 74; White 2005: 31.


[81] Vahtola 1977: 289.


[82] Cunnington − Cunnington 1972: 230; Kaukonen 1985: 92; Kuokkanen ym. 2012: 117; Lehtinen − Sihvo 2005: 223; Pylkkänen 1970: 389;; White 2005: 46─47; White 2009: 247─248, 251─252.


[83] Kuokkanen ym. 2012: 114, 117.


[84] Sirelius [1915] 1990: 268.


[85] KM2007122:81.


[86] KM2006047:26, 42 ja 86.


[87] Sirelius [1915] 1990 passim; Vuorela 1977, 558; Kaukonen 1985, 53−55.


[88] Markkanen 1988: 22, 25, 55.


[89] Kultasormus tai -sormukset on mainittu 22:ssa perukirjassa.


[90] Vainio-Korhonen 1994: 141, 149, 152, 158, 264.


[91] Sofia Cohren os. Enbom perukirja 2.1.1760. Ouka Ra Aie: 8. OMA.


[92] Johan Matilaisen ja Maria os. Waaran perukirja 11.12.1760. Ouka Ra Aie: 8. OMA.


[93] Johan Nybergin perukirja 2.4.1765. Ouka Ra Aie: 9.  OMA.


[94] Mats Qvicqin perukirja 18.10.1765. Ouka Ra Aie: 9.  OMA.


[95] Gabriel Enckellin perukirja 8.6.1770 ja Johan Forsströmin perukirja 19.4.1770. Ouka Ra Aie: 10. OMA.


[96] Gabriel Lithenin perukirja 20.10.1770. Ouka Ra Aie: 10. OMA.


[97] Johan Pahlmanin perukirja 4.5.1770. Ouka Ra Aie: 10. OMA.


[98] Olof Partasen perukirja 19.6.1770.  Ouka Ra Aie: 10. OMA.


[99] Carl Fresen perukirja 14.3.1775 ja Olof Mathlinin perinnönjako 30.3.1775. Ouka Ra Aie: 11. OMA, joka perustuu Olof ja Elisabeth Mathlinin os. Leiston omaisuuden arviointiin 9.2.1769 Ouka Ra Aie: 10. OMA.


[100] Jakob Westmanin perukirja 29.2.1780. Ouka Ra Aie: 12. OMA.


[101] Laurent Liljerothin ja Maria os. Holmlundin perukirja 1.11. Ouka Ra Aie: 12. OMA.


[102] Christina Barckmanin os. Kranck perukirja 24.2.1780. Ouka Ra Aie: 12. OMA.


[103] Anna Uppströmin os. Juli perukirja 29.12.1780. Ouka Ra Aie: 12. OMA.


[104] Pylkkänen 1970: 91.


[105] Ks. myös Mutka 2012: 86.


[106] Pylkkänen 1984: 54–55.


[107] Mutka 2012: 45, 85.


[108] Weatherill 1988; Goodwin 1999; Ilmakunnas 2009.


[109] Nordin 2012.


[110] Halila 1953: 153−165, 340.


[111] Pylkkänen 1970: 92; Mutka 2012: 14.


[112] Pylkkänen 1970: 91−92.


[113] Henrik Lundmanin perukirja 18. ja 25.5.1792. Ouka Ra Aie:14 OMA.


[114] Vainio-Korhonen 1998: 38−39, 44.


[115] Halila 1953: 357−360, 383−385; Sarkkinen 1998: 138.


[116] Halila 1953: 162.


[117] Helander 2003: 11−12.


[118] Helander 2003: 61, 64−65, 70.


[119] Bailey 2004: 40−46.


[120] Ks. esim. Weatherill 1988; Smith 2002; Vickery 2006; Ilmakunnas 2009; Nurmi 2011.


[121] Ojala 2002: 43.


[122] Sirelius [1915] 1990: 269.


[123] Muzzarelli 2009: 600−601.


[124] Pylkkänen 1984: 12−13; Epstein 1990: 22.


[125] Sirelius [1915] 1990: 269; Mutka − Riutankoski 2011.


[126] Pylkkänen 1970: 91; Vainio-Korhonen 1994: 213.


[127] Tamelander 1941: 61−64, 73−74, 86, 100.


[128] Tamelander 1941; Mullins − Ylimaunu painossa.


[129] Helistö 1992; Mullins − Ylimaunu painossa.


[130] Pikisaaresta on löydetty kolme sormusta, yksi riipus, kaksi mahdollista riipusta, kolme metallilankakoristetta, yksi korukivi sekä yksi kulkunen. Alatarvas – Arminen – Lipponen 2003; Herva 2006; Ylimaunu 2008.



 

Sisällys




Tiina Kuokkanen on filosofian maisteri, joka valmistelee väitöskirjaa Oulun yliopiston arkeologian oppiaineessa. Tämä artikkeli on yksi hänen väitöskirjaansa sisältyvistä artikkeleista.

Katja Mutka on Oulun yliopiston arkeologian oppiaineesta valmistunut filosofian maisteri.

Timo Ylimaunu on historiallisen arkeologian dosentti sekä yliopistonlehtori Oulun yliopistossa.

Julkaistu:
Helsinki • Artefacta • 2.2.2015



Tunnus