« Pulkkinen, Matti, P. Autonomian alkukauden sensuuri 1809 - 1853. Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://urn.fi/urn:isbn:951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031636.


Matti P. Pulkkinen

Autonomian alkukauden sensuuri 1809 - 1853


Autonomian kauden alkuvaiheessa 1809 – 1853, Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n aikana, sensuuri kiristyi vähitellen ja oli tiukimmillaan vuosien 1829 – 1853 välisenä aikana. Tuon ajan sensuurihistoria on ymmärrettävä ennen kaikkea Suomen venäjänpolitiikan ilmentymänä, jossa keskeiset sensuuripäätökset olivat lähes poikkeuksetta suomalaisten virkamiesten tekemiä. Kirjallisuudenlajeista historiateokset, romaanit, filosofia ja uskonnollinen kirjallisuus olivat tiukimmin sensuroituja. Eniten sensuuripäätöksiä tehtiin maahan tuotavasta ulkomaisesta kirjallisuudesta. Vuosien 1829 – 1850 välillä kiellettyjä nimikkeitä oli yli 40 000.


Kun Suomi siirtyi 1809 Ruotsilta Venäjälle, Aleksanteri I ei halunnut integroida Suomea venäläiseen hallintoon, vaan päätti vastoin ministeriensä kantaa soveltaa valloitettuun maahan lähimmän luottamusmiehensä, Mikael Speranskin ohjelmaa, jonka mukaan Venäjän valtakunnan reuna-alueilta ei yritettäisi sopeuttaa valtakunnan ytimen lakeihin ja hallintoon, vaan näillä voittomailla pidettäisiin voimassa paikallinen hallintotapa, lait ja privilegiot (Juva 1966:23).

Kuten Osmo Jussila on osoittanut, vuonna 1809 Speranski ja Aleksanteri I eivät yrittäneet synnyttää perustuslaillista kansallis- tai kansalaisvaltiota. Tällainen tulkinta Suomen liittämisestä Venäjään, jota suomalaiset tarmokkaasti ajoivat autonomian kauden jälkipuoliskolla, on anakronistinen. Venäläisten päämäärät olivat konservatiivisia. Valloittajan kannalta paras mahdollinen tulos saavutettaisiin pitämällä Ruotsin vallan ajalta periytyvä lainsäädäntö ennallaan. Vaikka Aleksanteri I olikin suhteessa Suomeen Napoleonin kaltainen valloittaja, hän ei halunnut olla tämän kaltainen lakien ja hallinnon uudistaja (Jussila 1987:9 – 65).

Suomi oli perinyt Ruotsilta paikallishallinnon, mutta valtionhallinto oli luotava. Korkeinta valtaa edusti kenraalikuvernööri ja varsinaista hallintoa ja oikeudenkäyttöä hallituskonselji, myöhempi senaatti. On syytä huomata, että näin syntynyt tsaristinen byrokratia ei perusluonteeltaan ollut venäläinen, vaan se perustui Ruotsin lainsäädäntöön ja sitä kautta välillisesti saksalaisiin esikuviin. Ruotsin kustavilainen hallitusmuoto, joka entisessä emämaassa kumottiin jo 1809 oli Suomessa voimassa aina vuoteen 1919 asti. Suomalainen byrokratia otti luonnollisesti vaikutteita myös Venäjältä. Suomen hallinto oli näiden vaikutteiden omintakeinen lopputulos.

Hallintoa hoiti suomalainen virkamieskunta, jonka yhteiskunnallista asemaa Matti Klinge on kuvannut sanalla Bildungsbürgertum, ”sivistysporvaristo”. Varsin pian (1817) virkaura kytkettiin yliopistosivistykseen. Suomalaista byrokratiaa hoiti ruotsinkielinen sivistyneistö, joka tiesi Suomen valtiollisen aseman vaativan ennen muuta yhteiskuntarauhaa. Euroopassa leviävä romantiikan kapinamieli ja siihen liittyvä maallisen ja hengellisen vallan kyseenalaistaminen uhkasi vakaita oloja ja tätä kautta Suomen ja sen virkamieskunnan erityisasemaa. (Klinge 1997:52 – 56). Virkamieseliitti oli pieni 500 – 600 hengen ryhmä, johon kuuluivat valtion virkamiesten lisäksi yliopisto ja papisto. Se oli kuitenkin ainoa poliittisesti aktiivinen yhteiskunnallinen ryhmä. Porvaristolta ja talonpojilta puuttui se vähäinenkin vaikutusvalta, jonka hallitusmuoto heille soi, koska keisari ei kutsunut valtiopäiviä koolle (Paasivirta 1978:82).


Improvisaatiota ja ulkopolitiikkaa 1809 – 1818

Yksi suomalaisen byrokratian tehtävistä oli sensuurin järjestäminen. Deborah Lipstadt on esittänyt Saksan juutalaisvainojen yhteydessä oivaltavan tulkinnan byrokratian teoreetikon, Max Weberin ajatuksista. Sana byrokratia herättää mielikuvan epäinhimillisestä, mekaanisesta organisaatiosta, joka toimii sitä paremmin, mitä tunteettomampi se on. Tämä on kuitenkin vain ideaali; todellisuudessa byrokratia ei juuri milloinkaan, jos koskaan, saavuta tällaista koneenomaista täydellisyyttä, vaan kärsii milloin suurista, milloin pienistä puutteista. (Lipstadt 1994:94). Tämä oli totta Hitlerin Saksassa, ja erittäin totta myös autonomian alkukauden Suomessa, jossa sensuurin organisointi tehokkaaksi, vaikkakaan ei täydelliseksi hallinnon työkaluksi kesti 20 vuotta.

Hallituskonseljin ohjesäännössä 6/18. elokuuta 1809 sensuuriasiat määriteltiin kuuluviksi kansliatoimituskunnalle. Tämän tarkempia ohjeita uusi valta ei sensuurista antanut.

Tuontikirjallisuuden valvonta siirtyi prokuraattorin, nykyisen oikeuskanslerin autonomian aikaisen edeltäjän, hoidettavaksi. Viran ensimmäinen hoitaja oli Mattias Calonius. Maahan tuotavia sanomalehtiä sensuroi vasta perustetun postilaitoksen päällikkö, joka oli ottanut tehtävän Ruotsin vallan ajalta periytyvän käytännön mukaisesti. Tiukasti ottaen päällikkönä toiminut Kustaa Ladau ylitti näin toimivaltansa, koska hänellä ei ollut tehtävään hallituskonseljin kansliatoimituskunnan valtuutusta.

Hallituskonseljin kansliatoimituskunnan puheenjohtaja vastasi kirjapainolupien, kotimaisen sanomalehdistön ja kirjallisuuden sensuurista. Viran ensimmäinen hoitaja oli paroni Carl Erik Mannerheim. Teoriassa kansliatoimituskunnalle kuului myös teatteriesitysten ennakkotarkastus, mutta tämä oli ennen vuotta 1829 kuollut kirjain, kuten lääkintäkollegiolle kuulunut lääketieteellisten teosten ennakkosensuurikin.

Yliopistot vastasivat omien teostensa ja tuomiokapitulit hengellisten kirjojen sensuurista Ruotsin vallan ajalta periytyvien säädösten nojalla. Kotimaisen uskonnollisen kirjallisuuden sensuurista on käytettävissä kattavaa tutkimustietoa (Silfverhuth 1977), joten sensuurin tähän puoleen en puutu.

Ensisijaisena huolena oli ulkomailta tuotavan kirjallisuuden sensurointi. Kenraalikuvernööri Barclay de Tolly kiinnitti jo 1809 hallituskonseljin huomiota ruotsalaisiin teoksiin, joissa käsiteltiin Suomen menetystä. Hänen seuraajansa Fabian Steinheil löysi huomautettavaa Kustaa Ladaun tavasta hoitaa tulevan postin sensuuri (Nurmio 1934:20 – 103).

Sensuurin improvisoidusta luonteesta kertovat parhaiten ne ongelmat, joita laillisuuden korkeimmilla valvojilla oli sensuurin kanssa.

Arvostettu senaatin jäsen, Porvoossa 1809 maamarsalkkanakin toiminut kreivi Robert Vilhelm De Geer oli tuottanut Tukholmasta ohi Turun tullin Jens Kragh Høstin kirjoittaman, ruotsinnetun Aleksanteri I:n elämäkerran, Kejsar Alexander I:s lefverne och regering, jonka oli painanut Nyköpingissä P. E. Winge 1818. Høstin teos ei ollut mitenkään vihamielinen Aleksanteria kohtaan, mutta siinä käsiteltiin Paavali I:n kuolemaa ja vihjattiin sen olleen murha. Tämä oli liikaa kenraalikuvernööri Steinheilille, joka vaati selvitystä teoksen maahantuonnista. Kävi ilmi, että arveluttavan teoksen ennakkotilaajia olivat muiden muassa vastikään arkkipiispan arvon saavuttanut Jaakko Tengström ja, mikä pahinta, tuontikirjojen sensuurin ylin valvoja, prokuraattori Kaarle Gyldenstolpe. Ongelma sai tyypillisen byrokraattisen ratkaisun. Syypää oli, ei suinkaan korkeasti jalosukuinen De Geer, vaan Turun tullin päällysmies Holmberg, joka sai varoituksen ”velttoudesta ja leväperäisyydestä” (Nurmio 1934:58).

Høstin teoksen sisältö on esimerkki koko autonomian kauden jatkuneesta sensuuritendenssistä, joka kohdistui hallitsijahuoneen arvosteluun. Perusta oli laskettu jo Ruotsin laissa; vuoden 1734 laki kriminalisoi majesteettirikokset ja oli voimassa Suomessa aina rikoslain uudistukseen 1889 asti, jolloin olennaisilta osiltaan samansisältöinen rikoslain 13 luku korvasi sen. Høstin teoksessa oli kuitenkin jotain paljon vaarallisempaa, kuin pelkkä hallitsijan kunnia. Paavali I:n mahdollisen väkivaltaisen kuoleman käsittely, vaikka vain epäsuorasti, liittyi romantiikan aikakauden ajatukseen tyranninmurhan oikeutuksesta. Johan Christoph Friedrich von Schillerin näytelmä Wilhelm Tell (1804) oli luonut uutta ajankohtaisuutta jo antiikin ajoista periytyvälle käsitykselle siitä, että tyranninmurha ei ollut tavallinen murha. Pohjolassa vaarasta suhteellisen tuoreena muistutuksena oli 1792 tapahtunut Kustaa III:n murha. Romantiikan myötä tyranninmurhan ajatus idealisoitui ja myös ideologisoitui (Dedijer 1966:160 – 174). Romantiikka saattoi siis olla yhteiskunnallisesti yhtä vaarallista kuin jakobiiniset tai bonapartistiset aatteet. Se nähtiin viimeistään 1819, kun saksalainen ylioppilas Karl Sand murhasi isänmaan petturiksi nimittämänsä runoilija August von Kotzebuen Mannheimissa. Von Kotzebuen negatiivinen suhtautuminen isänmaalliseen innostukseen tiedettiin, samoin hänen hyvät suhteensa Venäjään. Tapaus voimisti taantumuspolitiikkaa Saksassa ja vaikutti jälkiselvittelyineen ilmeisesti myös Aleksanteri I:n taantumuspolitiikkaan (Nurmio 1934:118).


Turun romantiikan tukahduttaminen

Ajatus hallitsijanmurhasta oli sen tyyppinen romantiikan ääri-ilmiö, jota Suomessa ei autonomian kauden alussa tohdittu edes ajatella. Ylistettiinhän Aleksanteri I:stä, Napoleonin voittajaa, hartaudella, jota Ruotsin kuninkaita kohtaan oli ehkä tunnettu, mutta ei koskaan ilmaistu (Paasivirta 1978:58 – 61). Voitto Napoleonista ja sitä seurannut Wienin kongressi merkitsivät Euroopan poliittisessa elämässä paluuta entiseen, lailliseen järjestykseen. Legitimistisessä ideologiassa hallitsijan valta tuli Jumalalta. Hallitsija oli puolestaan maan laillinen herra, jonka isälliseen huolenpitoon ja ohjaukseen kansan tuli alistua. Vielä 1810-luvun alussa Turusta saattoi hankkia Ranskan vallankumousta käsitellyttä kirjallisuutta, mutta 1820-luvun jälkipuoliskolla tilanne muuttui, ja kaikki jakobinismiin vivahtavakin kiellettiin.

Romantiikan poliittinen suuntaus Manner-Euroopassa oli jyrkässä oppositiossa tämän legitimistisen periaatteen kanssa. Romantikkojen uskonnollinen tunne ei läheskään aina kanavoitunut puhdasoppiseen kristillisyyteen. Kansa ja kansallishenki olivat romantikoille valtiollisen olemuksen perusta, ja hallitus oli vain kansan palvelija.

Romantiikan aatteet tulivat Suomeen jo valmiiksi miedonnettuina pääasiassa Ruotsin kautta, mutta ajatus kansasta, ei hallitsijasta, valtion oikeudellisena perustana oli silti niin raju, että se johti jyrkkiin sensuuritoimenpiteisiin.

Turun romantiikan keskeisin henkilö oli Turun akatemiassa ja Upsalassakin opiskellut dosentti Adolf Ivar Arwidsson. Arwidson oli täysverinen mutta eurooppalaisittain ajatellen silti hyvin maltillinen romantikko, joka alkoi vuonna 1821 julkaista viikkolehti Åbo Morgonbladetia. Arwidson ymmärsi hyvin maan sekavat sensuuriolot, ja käytti niitä taitavasti hyväkseen tunnistaen kuitenkin esiintymiseensä liittyvät vaarat. (Tommila 1988:93). Lehden kohtaloksi tuli kuitenkin hyökkäys maan virkamieseliittiä vastaan. Senaatin kansliatoimituskunnan päällikkö, siis edelleen maan sensuurin kannalta keskeisin henkilö, C. J. Walleen piti virkamieskunnan arvostelua vääränä. Hän valittikin kirjeessään valtiosihteeri R. H. Rehbinderille, että, ”yliopisto oli täynnä ’hulluja poikia’, jotka uskoivat olevansa kutsuttuja ’parantamaan maailmaa ja saarnaamaan aikalaisilleen kansojen oikeudesta ja hallituksen velvollisuuksista.’” (Tommila 1988:94). Lehden kohtaloksi tuli lakkautus jo syyskuussa 1821. Arwidson jatkoi vielä julkaisutoimintaansa, mutta lopulta hänet erotettiin yliopistosta ja hän siirtyi Ruotsiin 1823. (Juva 1966:89 – 101).

Arwidsonin kohtalo oli Suomen pienessä sivistyneistöpiirissä varoittava esimerkki siitä, mihin kansallismielisyyden raja Suomen suuriruhtinaskunnassa vedettiin. Erittäin vaarallista oli hyökätä hallintoa, ts. virkamieseliittiä vastaan. Tämä vaarantaisi paitsi virkamiesten aseman, myös Suomen herkän ja juridisesti epämääräisen suhteen Venäjään. Tämä oli syynä myös tuontikirjallisuuden ja lehtien tiukentuneeseen valvontaan (Nurmio 1834:195 – 202).


Sensuurijärjestelmän uudistus 1829

Aleksanteri I:stä seurasi valtaistuimelle Nikolai I 1825, joka jatkoi edeltäjänsä legitismististä kurin ja järjestyksen linjaa. Nikolain uskollinen alamainen Suomessa oli 1823 nimitetty kenraalikuvernööri A. A. Zakrevski. Kenraalikuvernööri näki tärkeäksi Suomen epäselvän sensuurilainsäädännön yhdenmukaistamisen emämaan lainsäädännön kanssa.

Sensuurin byrokratia ei toiminut. Jaakko Juteini oli julkaissut ohi hengellisten kirjojen ennakkotarkastuksen, siis ilman tuomiokapitulin lupaa, teoksen Anteckningar af Tankar uti Varianta Ämnen Viipurissa 1827. Teos sisälsi varovaisia deistisiä kannanottoja, ei kuitenkaan kyllin varovaisia. Zakrevski tarttui asiaan ja teos tuomittiin harhaoppisena poltettavaksi 1829 (Silfverhuth 1977:64 – 68). Tämä Suomen kuuluisin sensuuritapaus on kuitenkin aivan poikkeuksellinen, sillä ennakkosensuuri piti yleensä huolta siitä ettei pyövelin tarvinnut nähdä vaivaa kirjojen polttamisessa. Järjestelmä oli kuitenkin pettänyt ja Zakrevski piti Juteinin tapausta vaarallisena esimerkkinä (Silfverhuth 1977:42).

Venäjällä oli vuoteen 1828 mennessä hioutunut valmiiksi sensuurijärjestelmä, joka päätettiin ulottaa myös Suomeen. Senaatti yhdenmukaisti Suomen paino-olot Venäjän kanssa asetuksella 2/14 lokakuuta 1829.

Vuoden 1829 sensuuriasetus on Suomen autonomian kauden sensuurin historian vaikutusvoimaisin yksittäinen asiakirja, sillä se oli voimassa aina vuoden 1865 painovapausasetukseen saakka.

Asetus järjesti kaikelle painetulle ja esitetylle sanalle sensuurielimen. Maahan perustettiin sensuuriylihallitus jonka työvaliokuntana olisi sensuurikomitea. Vuonna 1829 tähän tarkoitukseen varattiin yhteensä 4000 hopearuplaa. Uuden sensuuriorganisaation perustaminen oli merkittävä taloudellinen uhraus ajanjaksona, jolloin valtiontalous kärsi voimakkaasti tullitulojen kasvun pysähtymisestä, ja jolloin valtion menot olivat keskimäärin vain 1 445 000 hopearuplaa vuodessa (Myllyntaus 1980:358 – 363). Hallintomenojen lisäys huonona aikana osoittaa, kuinka keskeisenä asiana sensuuria Nikolai I:n hallinnossa pidettiin.

Sensuurikomiteasta tuli kaikkien maassa ilmestyvien painotuotteiden esitarkastusviranomainen. Tästä niin sanotun sisäisen sensuurin säännöstä oli muutamia poikkeuksia. Virallisjulkaisujen sisällöstä vastasi ne julkaiseva viranomainen. Hengellisen kirjallisuuden ennakkosensuuri kuului edelleen tuomiokapituleille, samoin vastasi yliopisto vanhaan tapaan omien julkaisujensa sisällöstä. Lääketieteellisestä kirjallisuudesta, joka ei ollut laillistettujen lääkärien tekemää, vastasi lääkintäkollegio.

Näytelmien käsikirjoitukset sensuroitiin muiden painotuotteiden tapaan, mutta näytelmien tarkastuksesta vastasi pääkaupungissa prokuraattori ja muualla paikallinen poliisi, joka samoin tarkasti aikakauslehtien ilmoitukset. Lisäksi tärkeimpiin kaupunkeihin perustettiin painoasiamiehen virat lehdistösensuuria varten.

Senaatti hoiti edelleen kirjapainojen, uusien lehtien ja kirjakauppojen perustamislupien anomukset, mutta sensuuriylihallituksella oli asiasta lausunto-oikeus.

Ulkoinen sensuuri käsitti maahan tuotavan kirjallisuuden ja aikakauslehdet. Edellistä valvoi sensuurikomitea, joskin yliopiston professorit ja muut keisarin auktorisoimat henkilöt saivat tuoda painotuotteita maahan. Postin sensori puolestaan valvoi maahan tuotavia sanomalehtiä.

Sensuurin suojaamat asiat olivat uskonto, majesteetti ja hallitsijan huone, säädyllisyys sekä henkilökohtainen kunnia. Lain 3 §:ssä esitetyt määrittelyt olivat hyvin ilmavia, joka selittääkin, miksi sensuurin tiukkuus vaihteli suuresti koko asetuksen pitkänä voimassaoloaikana.

Vuoden 1829 asetus ei kohdellut kaikkia kirjallisuudenlajeja tasapuolisesti. Sensuurissa tuli kiinnittää erityistä huomiota romaaneihin ja sen kaltaiseen kirjallisuuteen noudattaen näiden siveellisyyden suhteen suurempaa ankaruutta kuin muiden kirjallisuudenlajien suhteen (11 §). Sensoreita ohjattiin myös tunnustamaan licentia poetica; runoutta ei pitänyt ymmärtää kirjaimellisesti ja sille oli annettava suurempia vapauksia kuin asiaproosalle.


Vuoden 1829 sensuuriasetuksen soveltaminen

Vuoden 1829 sensuuriasetus sai aikaan monien ruotsinkielisten sanomalehtien maahantuonnin rajoittamisen. Kotimainen lehdistö ei 1830-luvulla joutunut kahnauksiin sensorien kanssa, vaikka sensuuriylihallitus lupa-asioissa ajoikin usein jyrkempää kantaa kuin senaatti (Tommila 1988:102 – 105).

Sensuurilaitos oli Suomen muun virkamieskunnan tapaan läheisessä sidoksessa yliopistoon. Ylihallituksen puheenjohtajana toimi sijaiskansleri. Sensuurikomitean jäsenistä suurin osa oli korkean akateemisen sivistyksen saaneita ja ansioituneitakin civiksiä (Tommila 1963:88 – 91).

Tommila (ibid.) on käsitellyt lehdistösensuuria seikkaperäisesti, ja ajantasaista ja tarkkaa tutkimustietoa on saatavissa Suomen lehdistön historiasta. On kuitenkin huomattava, että alueellinen sensuuriorganisaatio siirtyi vähitellen kuvernöörien valvontaan, ja näin akateemisen sensuurin vaikutus väheni.

Sensuurin henkisestä ilmapiiristä Tommila (1963:96) kirjoitti:

Hallituksen ja esivallan loukkaaminen käsitettiin mahdollisimman laajasti; ruhtinas [kenraalikuvernööri, Aleksander] Menšikov tähdensi useaan otteeseen, että hallituksen toimenpiteiden arvostelukin oli kiellettyä puhumattakaan siitä, että lehdet olisivat ryhtyneet neuvomaan, miten hallituksen oli meneteltävä eri asioissa. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että olemassa olevien olojen arvostelu, mikäli ei ollut kysymyksessä asia, joka ei mitenkään koskenut esivaltaa, oli kiellettyä, yhteiskunnan epäkohtia ei voitu juurikaan käsitellä eikä niiden suhteen esittää parannusehdotuksia. Äärimmäistapauksessa kiellettiin lehtiä lausumasta toiveita maassa vallitsevan nälänhädän auttamiseksi. Eikä pidetty pahana vain hallituksen arvostelemista, vaan myös sen kiittäminen oli ruhtinas Menšikovin mielestä tarpeetonta; lehtien ei kerta kaikkiaan pitänyt mitenkään ottaa kantaa esivallan tekemisiin tai tekemättä jättämisiin.


Tuontikirjallisuuden sensuuri 1829 - 1853

Sensuurikomitean yhdeksi päätehtävistä tuli maan varjeleminen ulkomaisilta vaarallisilta vaikutteilta tuontikirjallisuuden tarkastuksen muodossa. Tämä onkin tehtävä, jonka se teki niin tunnollisesti, että jäljet ovat tietyssä mielessä tunnistettavissa vieläkin suomalaisessa kirjallisuudenhistoriassa.

Historiateoksista lähes kaikki, joissa käsiteltiin Napoleon Bonpartea (joka sensuurikomitean papereissa kirjoitettiin ilmeisesti pejoratiivisesti muodossa ”Buonaparte”), kiellettiin. Myös kaikki jakobinismiin tai ateismiin vivahtavakin oli pannassa.

Romaanikirjallisuutta koskeva valvonta heijastui hyvin nopeasti uudistuvan realistisen romaanikirjallisuuden valvontaan. Vuosien 1830 – 1853 välillä pelkästään Honoré de Balzacin tuotannosta esiintyy kiellettyjen kirjojen luettelossa 25 kiellettyä nimekettä. Balzac ei ollut kategorisesti kielletty, sallittujen kirjojen luettelossa on 27 nimekettä, joukossa mm. tärkeä Les Illusions perdues. Silti esimerkiksi Romans et contes philosophiques, La Peau de chagrin, Contes bruns, Scènes de la vie privée ja Physiologie du mariage, ou méditations de philosophie éclectique sur le bonheur et le malheur conjugal olivat kiellettyjä, joko siksi, että sensuurikomitea oli tutkinut ne, tai siksi, että Venäjän sensuuriviranomaiset olivat kieltäneet kirjat.

Balzac on nähty siltana romantiikasta realismiin (Lanson 1971:1000 – 1005), mutta myös vanha vihollinen, romantiikka oli tulilinjalla, ehkäpä vielä ankarammin kuin realismi. Lordi Byronin sallitut teokset 1830 – 1850 rajoittuvat kuuteen kappaleeseen, kuten Manfred tai Child Harold. Toisin kuin Balzacilla, jonka kaikki teokset näyttävät vapautuneen vuoden 1853 kiellettyjen kirjojen luettelossa, monet Byronin keskeisistä teoksista olivat edelleen kiellettyjä. Ranskankielisten koottujen teosten (Byron, George Gordon Byron (baron) - Oeuvres de lord Byron. 4e édition, Paris, Ladvocat : 1823. 5e éd) osat 2, 8, 12, 13, 14, 15, 16 ja 19 esiintyvät vielä 1853 listalla. Kiellettyjä olivat mm. Marino Falieri, ilmeisesti tähän Venetsian itsevaltiaaksi pyrkinyttä dodgea käsittelevään draamaan sisältyvän tyranninsurman aiheen takia. Runoelman Don Juan laulut 1 - 16, kirjeenvaihto ja mysteerinäytelmän Cain ranskannos kuuluivat kiellettyihin – alkukielistä Byronia ei juuri yritetty tuoda maahan.


Suomalaisen romantiikan rajat

Koska sensuurikomitea ei yleensä perustellut päätöksiään, jonkinlaista esteettistä linjanvalintaa voidaan hahmottaa kahden kielletyn esteettisen tekstin kohtalosta. Sensuurikomitea kielsi Victor Hugon tekstikokoelman Littérature et philosophie mêlées par Victor Hugo (Bruxelles 1834). Teosta oli tuonut Suomeen turkulainen kirjakauppias, tohtori Ch. L. Hjelt. Aluksi teos oli ollut sallittu, mutta lakitieteen professori Kaarle Eevert Ekelund esitti komitealle sen kieltämistä, mihin komitea suostuikin kokouksessaan 24.9.1834.

On mahdollista, että professori Ekelund, joka oli paitsi lainoppinut, myös klassisen kirjallisuuden tuntija, ei ilmeisesti tarvinnut lukea teosta alkua pitemmälle. Otsikko Journal des idées, des opinions et des lectures d’un jeune jacobite de 1819 (Vuoden 1850 editiossa sivulla 27, Hugo 1850) todennäköisesti riitti teoksen kieltämiseen. Lisäksi se käsitteli Venäjää ja ylisti Lordi Byronia (Hugo 1850:32 – 34, 201 – 211).

Heinrich Heine, joka oli 1830 – 1850 raskaiden sensuuritoimenpiteiden kohteena, oli julkaissut ensin ranskaksi, sitten saksaksi teoksen Die romantische Schule Hampurissa 1836. Tohtori Hjeltin kirjakauppa oli yrittänyt tuoda sitä maahan tuoreeltaan, mutta sensorina toiminut yliopiston suomen kielen lehtori Kaarle Niklas Keckman ei hyväksynyt työtä. Syy oli selvä. Heine kirjoitti:

Die meisten glauben mit dem Tode Goethes beginne in Detschland eine neue literarische Periode, mit ihn sey auch das alte Deutschland zu grabe gegangen, die aristokratische Zeit der Literatur sey zu ende, die demokratische beginne, oder, wie sich ein französche Journalist jüngst ausdrückte: ”der Geist der Einzelnen habe ausgehört, der Geist Aller habe anfangen“ (Heine 1856:3 – 4)

Tämä oli sellaista romantiikkaa, jota suomen kielen ja kirjallisuuden harras ystävä Keckman ei voinut sallia. On mahdotonta sanoa, mitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajajäseniin kuulunut lehtori sisimmässään ajatteli. Sensuurikomitean virkamies ei voinut sallia Heinen tekstin julki tuloa (Sensuurikomitean pöytäkirja 16.12.1836).

Keckmanin ja muiden varhaisten kansallisen kulttuurin esitaistelijoiden kansallisromantiikka oli kapinasta ja uskonnollisesta epäilystä siivottua romantiikkaa, johon oli jätetty kansa ja kansallishenki. Tämän myös sensuuri salli, ja tämän varaan rakentui koko suomenkielinen kirjallisuus aina realismin esiintymiseen asti.

Kiellettyjen nimikkeiden määrä alkoi laskea vuoden 1850 jälkeen. Osasyynä oli varmasti Krimin sodan aikaansaama tuonnin tyrehtyminen, mutta vuoden 1853 kiellettyjen kirjojen luettelo oli jo paljon vaatimattomampi kuin aiemmat. Sikäli kun sensuurikomitean kirjaluetteloista uskaltaa tehdä päätelmiä - luetteloiden tehtävää sensuurihallituksessa ei vielä ole selvitetty – itämainen sota merkitsee myös tuontikirjojen sensuurin taitekohtaa samalla tavoin kuin sanomalehdistössäkin (Tommila 1988:174 – 178).


Sensuurin merkitys suomalaiselle kulttuurille

Ulkomaisten, kiellettyjen monografioiden määrä vuosien 1830 – 1850 välillä ylittää varmasti 45 000 määrän. Se voi olla jopa yli 50 000. Toivottavasti tuleva tutkimus korvaa nämä lukuarviot eksakteilla numeroilla.

Tämä ulkomaisiin kirjallisuudenvirtauksiin, romantiikkaan ja erityisesti romaanitaiteeseen kohdistuva sensuuri antaakin historiallisen vastauksen ihmetykseen, joka Pekka Tarkan toimittamassa Suomen kirjallisuuden VIII osassa kohdistettiin suomalaisen romaanin kansainvälisesti myöhäiseen syntyhistoriaan (Tarkka 1970:7) Esitytetty vuosiluku, 1866, korreloi vuoden 1865 painoasetuksen kanssa erittäin hyvin. Ensimmäisen suomalaisen romaanin historia on tosin hieman Tarkan aikarajaa pitempi (vrt. Klinge 1997:166); Topeliuksen Suomen herttuatar ilmestyi sanomalehdessä jo 1850. Silti vuoden 1829 sensuuriasetuksen 11 § varjo selittää, miksi niin harva yritti ennen vuotta 1865 julkaista romaanimuotoista tekstiä.

Jatkotutkimus toivottavasti selvittää, millainen merkitys romantiikan keskeisten saksalaisten ja ranskalaisten vaikutteiden torjumisella suomalaisesta kirjallisuudesta 1830 – 1850 –luvuilla oli kansallisen romantiikan kehittymiselle. Se on todennäköisesti paljon suurempi, kuin tähän asti on osattu nähdä.


Painamattomat lähteet

Painoasiain ylihallitus, Sensuurikomitean arkisto. Kansallisarkisto.
Luettelot kielletystä kirjallisuudesta 1829 – 1853, 1853.
Luettelot sallitusta kirjallisuudesta.
Pöytäkirjat 1834, 1836.


Painetut lähteet

Dedijer, Vladimir. The Road to Sarajevo. New York: 1966.

Heine, Heinrich. Die romantische Schule. Hamburg: 1856.

Hugo, Victor. Littérature et philosophie mêlées. Paris: 1850.

Juva, Mikko. Suomen kansan historia IV. Kansallinen herääminen. Keuruu: 1966.

Jussila, Osmo. Maakunnasta valtioksi. Suomen valtion synty. Juva: 1987.

Klinge, Matti. Keisarin Suomi. Suom. Marketta Klinge. Helsinki: 1997.

Lanson, G. Histoire de la littérature française. Remaniée et complétée pour la période 1850 – 1950 par Paul Tuffrau. France: 1972.

Lipstadt, Deborah E. Denying the Holocaust. The Growing Assault on Truth and Memory. With a New Preface by the Author. London: Penguin Books, 1994.

Myllyntaus, Timo. Suomen talouspolitiikka ja valtiontalous 1809 – 1860. Teoksessa Jutikkala, Eino – Kaukiainen, Yrjö – Åström, Sven-Erik, Suomen taloushistoria 1. Agraarinen Suomi. Helsinki: 1980.

Nurmio, Yrjö. Suomen sensuuriolot Venäjän vallan alkuaikoina vv. 1809 – 1829. Porvoo: 1934.

Paasivirta, Juhani. Suomi ja Eurooppa. Autonomiakausi ja kansainväliset kriisit (1808 – 1914). Helsinki 1978.

Silfverhuth, Voitto – Kirkon ja keisarin sensuuri. Uskonnollisen kirjallisuuden valvonta Suomessa 1809 – 1865. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 104. Loimaa: 1977.

Tarkka, Pekka (toim.). Suomen kirjallisuus VIII. Kirjallisuuden lajeja. Keuruu: 1970.

Tommila, Päiviö. Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860. Porvoo: 1963.

Tommila, Päiviö. Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809 – 1859. Teoksessa Tommila, Päiviö - Landgren, Lars - Leino, Kaukiainen, Pirkko. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Suomen lehdistön historia 1. Kuopio: 1988.