Artefactum 2

Ville Hakamäki – Aki Hakonen – Mikko Moilanen – Jari-Matti Kuusela

Pohjoissuomalainen miekkalöytö

viiden vuosikymmenen takaa

Vuonna 1997 julkaistussa paikallishistoriateoksessa Keminmaan historia silloinen Oulun yliopiston arkeologian lehtori Pentti Koivunen kuvailee Kemin Tervaharjulta löytyneen, säiläkirjoituksin koristetun myöhäisrautakautisen miekan katkelmaa.[1] Ase on 62 cm pitkä, joskin kärjestään katkennut, ja säiläosaltaan noin 3,5 cm leveä. Lisäksi miekka on muiltakin osin hyvin huonossa kunnossa, eikä esimerkiksi väistimestä ole paljoakaan jäljellä. Koivunen esittää miekan ajoittuvan 1100-luvulle ja olevan siten yksi harvoista myöhäisrautakauden muinaislöydöistä Kemijokisuiston alueelta. Perusteita miekan ajoitukselle ei kuitenkaan tarjota.[2] Poikkeuksellisuudestaan huolimatta esine ei kuitenkaan ole tähän päivään mennessä saanut juuri huomiota, eikä siitä esimerkiksi löydy mainintaa Museoviraston ylläpitämästä muinaisjäännösrekisteristä tai löytödiaarista (muinaiskalupäiväkirja).[3] Näin ollen sen arkeologinen tuntemus on jäänyt hyvin vähäiseksi. Tästä syystä lieneekin aiheellista suoda tälle jo 1960-luvulla löydetylle myöhäisrautakauden aseelle sen ansaitsema huomio.

Lähtökohdat

Tämä artikkeli sai alkunsa kun Oulun yliopiston arkeologit[4] vierailivat 28. tammikuuta 2013 miekan löytäjän ja nykyisen hallussapitäjän[5], kemiläisen Heikki Vähän luona paitsi tarkastellakseen esinettä myös selvittääkseen sen tarkan löytöpaikan ja kontekstin. Vierailun lopputuloksena miekka päätettiin siirtää väliaikaisesti Oulun yliopiston arkeologian oppiaineen tiloihin tarkempia tutkimuksia varten. 1990-luvun alussa otettujen röntgenkuvien ja tavanomaisen dokumentaation lisäksi säilän koristeiden alkuainepitoisuudet mitattiin Brukerin Tracer IV-SD HHXRF -analysaattorilla. Analyysin suoritti yliopistonlehtori Janne Ikäheimo.

Miekasta luotiin myös digitaalinen 3D-malli sekä myöhempää tarkastelua että säiläkoristeiden tarkempaa hahmottamista varten. Malli luotiin skannaamalla miekka Breuckmannin smartScan 3D-HE -valkovalokeilaimella, käyttäen M-125-linssejä. Keilain toimii fotogrammetrisesti eli ottamalla kahdella tarkan välimatkan päässä sijaitsevalla kameralla kuvia, joista lasketaan kuvausalueella olevan esineen pinnasta koordinaattipisteet. Pisteet yhdistyvät kolmioverkoksi muunnettavaksi pistepilveksi. Kameroiden ottamat valokuvat liitetään osaksi verkkomallia, jolloin saadaan aikaa teksturoitu kokonaisuus.

Kemin miekan kolmiulotteinen malli (Aki Hakonen) (pdf) (5.9 MB)

Miekka oli haasteellinen skannattava heijastavan konservoidun rautapinnan sekä litteän muodon vuoksi. Heijastavuuden torjumiseksi samasta kohdasta jouduttiin ottamaan useampia kuvia, mikä luonnollisesti hidasti prosessin etenemistä. Heijastuksen aiheuttamia haasteita ei mallia luotaessa pystytty täysin voittamaan, joskin se voisi ainakin periaatteessa olla mahdollista esimerkiksi jonkinlaista helposti poistettavaa mattapinnoitetta käyttämällä. Lisäksi miekan muoto tarjosi rajatusti kiintopisteitä kahden puoliskon yhdistämiseksi. Lopputulokseksi kuitenkin saatiin noin 30 miljoonasta kolmiosta muodostuva, alkuperäistä esinettä varsin hyvin vastaava kolmiulotteinen teksturoitu malli.

Katsaus Pohjois-Suomen metallikautisiin miekkalöytöihin

Metallikautisia miekkoja voidaan Pohjois-Suomessa pitää harvinaisuuksina. Irtolöytöinä niitä tunnetaan Kemin Tervaharjun lisäksi ainoastaan Sodankylän Vajukosken (Petkula)[6] löytöpaikalta sekä Rovaniemen Marikkovaaralta[7], joista ensin mainittua pidetään yhtenä maamme edustavimmista pronssikauden löydöistä. Pohjois-Pohjanmaalta tunnetaan irtolöytönä yksi miekka Pudasjärven Kurjenkoskelta.[8] Irtolöytöinä talletettujen miekkojen lisäksi Oulun Välikankaan kalmistosta on saatu kaivauslöytöinä kaksi keskirautakaudelle (n. 400–800 jKr.) ajoittuvaa miekkaa.[9] Lähestyessämme Tervaharjun miekan tarkempaa kuvailua on aluksi aiheellista luoda lyhyt katsaus mainittuihin Pohjois-Suomen miekkalöytöihin.

Vajukosken miekat löytyivät toukokuussa 1906.[10] Löytäjäksi ilmoitetaan 15-vuotias talokkaan poika Juho Albert Harju, joka jäkäliä kerätessään sattui havaitsemaan ison kiven vieressä pronssisen miekan. Kaiken kaikkiaan miekkoja talletettiin paikalta neljä. Näistä kaksi on suhteellisen hyvässä kunnossa, kun taas kaksi miekkaa on kärjestään poikki. Aseiden pituus vaihtelee 62,3 ja 73 cm välillä. Kolme miekoista on säiläosaltaan koristeltuja; kahdessa on nähtävissä viivakoristeita, yhdessä myös muun muassa aikakaudelle tyypillisiä eläinornamentiikka-aiheita. Vajukosken miekat on ajoitettu pronssikauden V periodille (800–700/600 eKr.).[11] Vajukosken löydöille ei paikalla vuonna 1907 suoritetuista koekaivauksista huolimatta ole löydetty yleisesti hyväksyttävää tulkintaa, joskin aseiden löytökonteksti irtonaisen kiven alla viittaa tarkoitukselliseen kätkentään tai uhraukseen.[12]

Marikkovaaran myöhäisrautakautinen löytö koostuu miekan lisäksi kahdesta keihäänkärjestä ja kirveen terästä. Esineistö löydettiin 1897, kun lehmiä paimentamassa olleet Koivurannan talon lapset havaitsivat vaaran laella, kivikkoisessa maastossa erikoisia metallinkappaleita. Alueella ei arkeologi Hjalmar Appelgrenin seuraavana vuonna suorittaman tarkastuskäynnin yhteydessä havaittu kuitenkaan mitään kiinteään muinaisjäännökseen viittaavaa.[13] Marikkovaaran miekka on ns. Gicelin-miekka, joita tunnetaan Suomesta tämän lisäksi ainoastaan yksi.[14] Tyypillisen Gicelin-miekan tavoin myös Marikkovaaran miekan säilää koristaa latinankielinen teksti +GICELINMEFECIT+ ja +INNOMINEDOMINI+. Suomeksi käännettynä miekan kirjoitukset kuuluvat ”Gicelin minut teki” ja ”Jumalan nimessä”. Gicelinillä viitataan Reinin alueella oletettavasti toimineeseen maineikkaaseen aseseppään tai pajaan, jonka tuotteet ovat aikanaan levinneet laajalle alueelle.[15] Silmiinpistäviä piirteitä Marikkovaaran miekassa ovat paitsi aivan aseen kärkeen asti yltävä veriura[16] myös nopeasti suippeneva muoto. Nämä on tulkittu merkeiksi kärjen uudelleenmuotoilusta aseen katkeamisen jälkeen.[17] Miekka ajoittuu vuosien 1150–1250 jKr. välille, siis ristiretkiaikaan.[18] Marikkovaaran miekan kahva on kiekkomaisine ponsineen ristiretkiajalle tyypillinen.

Löytökontekstiltaan ehkä ongelmallisin Pohjois-Suomen miekka on Pudasjärven Kurjenkoskesta löytynyt säiläkirjoituksin varustettu ase. Toisaalta sen kerrotaan löytyneen Pudasjärven Iijoen Kurjenkoskesta, toisaalta löytöpaikasta kerrotaan huomattavasti epätarkemmin: Pudasjärveltä, järven pohjasta.[19] Historiantutkija A.H. Snellman olettaa kuvausten viittaavan samaan esineeseen, mikä lieneekin perusteltua sillä muita miekkalöytöjä Pudasjärveltä ei tunneta. Tarkkaa löytöpaikkaa voitaneen tuskin paikantaa. Kyseessä on kaksiteräinen, kärjestään katkennut miekka, jonka säilästä on luettavissa kirjoitus INGELRE, sekä joukko geometrisiä kuvioita.[20] Gicelin-miekkojen tavoin säilän kirjoitus viittaa aseen valmistajaan sillä vastaavia miekkoja tunnetaan muun muassa Norjasta ja Ruotsista, jossa aseita on varustettu myös MEFECIT (minut teki) -päätteellä. Yleisemmin tavattu kirjoitusmuoto kyseisestä tekijästä on INGELRII. Vastaavalla kirjoituksella varustettujen miekkojen käytön on arvioitu alkaneen vuoden 925 jKr. paikkeilla.[21] Kurjenkosken miekan kahva kuuluu yleisesti käytetyssä Petersenin miekkatypologiassa tyyppiin Y, joka ajoittuu 900-luvulta 1000-luvun alkuun.[22]

Oulun Välikankaan kalmiston kaivauksilla löydetyt kaksi miekkaa on ajoitettu välille 100–300 jKr. Tanskasta ja Keski-Euroopasta tunnettujen vastineiden perusteella.[23] Molemmat aseet ovat voimakkaasti ruostuneita, eikä niistä säilien lisäksi ole jäljellä kuin muutamia väistimen fragmentteja ja yksi irrallaan oleva ponsi. Toinen aseista[24] sisältää Marikkovaaran miekan tavoin merkkejä kärkiosan katkeamisesta johtuvasta uudelleenteroittamisesta.[25]

Edellä kuvattujen lisäksi myös Ylitorniosta tunnetaan mahdollinen miekkalöytö, joskin tämän suhteen tiedot ovat hyvin epämääräisiä. Eino Tamelanderin vuoden 1919 matkakertomuksen mukaan miekka oli löytynyt viisi vuosikymmentä aikaisemmin noin viisi kilometriä Lohijärvestä etelään olevalta Kuijasvaara-nimiseltä alueelta. Löytäjäksi mainitaan tuntemattomaksi jäänyt poropaimen.[26] Miekka on Tamelanderin mukaan löytynyt kivikosta, eikä sen yhteydestä ollut havaittu muita esineitä. Kaksiteräisessä, hieman käyräksi taipuneessa rautamiekassa mainitaan olleen ”väistimet molemmin puolin kädensijaa”. Kertomuksen mukaan miekka oli kuitenkin joutunut hukkaan parikymmentä vuotta löytymisensä jälkeen, joten tietoja siitä on mahdotonta varmentaa. Kyseessä on saattanut olla ristiretkiaikainen miekka, jonka pitkänomainen väistin on ollut tallella. Löytöpaikalta tunnetaan myös kivikkokuoppia sekä kvartsilouhos.[27]

Suurin osa Pohjois-Suomen miekkalöydöistä on siis niin sanottuja irtolöytöjä, eli niiden ympäristössä ei ole nähtävissä esineeseen liitettäviä merkkejä esihistoriallisesta ihmistoiminnasta. Näin ollen aselöytöjen tarkasta luonteesta voidaan tällä hetkellä esittää ainoastaan arvioita. Kuitenkin niiden pelkkä olemassaolo todistaa että erityisesti rautakauden lopulle ominainen vilkas ihmistoiminta Itämeren piirissä vaikutti myös Pohjois-Suomen alueella.[28] Huomionarvoista on myös, ettei miekkaa voida käyttää metsästyksessä tai muissa jokapäiväisissä aktiviteeteissa, vaan sen funktio liittyy selvästi väkivaltaan tai sellaisen uhkaan. On kuitenkin pidettävä mielessä, että esineillä on useimmiten primäärisen käyttötarkoituksen lisäksi myös rinnakkaisia, symbolisia merkityksiä.[29]

Kemin Tervaharjun miekka

Tervaharjun miekka löytyi kaupungin itäpuolelta, noin 500 metriä Takajärven itärannalta lounaaseen Tervaharjun etelärinteeltä keväällä 1962, kun vielä kouluiässä oleva Heikki Vähä pysähtyi matkallaan etsimään onkimatoja multaisesta maakummusta.[30] Kaivelun seurauksena maasta paljastuikin erikoinen rautaesine, joka myöhemmin osoittautui pahoin ruostuneeksi miekaksi. Miekan lisäksi Vähä keräsi talteen myös kilven niiteiksi arvelemiaan kaksikantaisia raudankappaleita, jotka ovat kuitenkin myöhemmin joutuneet hukkaan. Muita metalliesineitä Vähä ei paikalla havainnut. Alueella ei löydöstä huolimatta koskaan tehty tutkimuksia, mikä on valitettavaa, sillä nykyisin paikalla on tiiviisti rakennettu omakotitalolähiö eikä arkeologinen kaivaus todennäköisesti enää ole tarkoituksenmukainen.

Miekan silmiinpistävimpiä ominaisuuksia ovat sen säiläosan koristeet sekä pieni koko. Näiden lisäksi huomionarvoista on myös aseen heikko kunto, jonka vuoksi esimerkiksi tyypittelyyn pohjautuva tarkastelu on haasteellista. Aseen vauriot koskettavat sekä säilä- että kourainosaa, joista erityisesti jälkimmäinen on voimakkaasti ruostunut. Kouraimesta on nähtävissä ainoastaan ruoto, ponnen puuttuessa kokonaan. Niin ikään väistin on lähes olemattomiin korrodoitunut, joskin vähäisiä jäänteitä on havaittavissa miekan kummallakin sivulla. Sitä, onko miekka ollut yhden vai kahden käden ase, on huonon kunnon vuoksi mahdoton todeta. Säilän merkittävin vaurio on sen kärjessä, josta on katkennut arviolta 10 cm:n kappale, mahdollisesti pidempikin. Lisäksi ase on kevyesti taipunut koko jäljellä olevan säiläosan pituudelta (kuva 1). Taipuminen on todennäköisesti postdepositionaalista. Painotuksensa puolesta rautakautisten miekkojen on usein tulkittu soveltuneen lähinnä lyömäaseeksi,[31] mutta ne kykenevät aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa myös pistoaseina. Muutamissa tapauksissa säilissä havaitun taipumisen on todettu tukevan ajatusta miekan käytöstä pistoaseena. Tosin näissä tapauksissa miekka on yleensä taipunut kärjestä, eikä Kemin miekan kaltainen koko säilän taipuminen vaikuta aseen käytöstä johtuvalta.[32] Toisinaan aseiden teriä on taivutettu tai muuten tuhottu myös rituaalisen toiminnan yhteydessä. Tämä on nähtävissä erityisesti polttohautauksissa, joissa miekat on usein taitettu liki kaksinkerroin.[33] Myöskään tämä selitys ei vaikuta Kemin miekan suhteen uskottavalta, sillä aseen rituaaliseen ”tappamiseen” terä on liian loivasti taipunut.

Miekan kokonaispituus kouraimen ruodosta säilän murtokohtaan on 62 cm. Miekan kokonaismitasta noin 54 cm:n osuuden muodostaa kärkeä kohti kapeneva säiläosa. Väistimen yläpuolelta mitattuna terän leveys on 3,5 cm, murtokohdasta mitattuna puolestaan 3 cm. Kärjestä murtuneen osankin huomioon ottaen ase vaikuttaisi ensisilmäyksellä verrattain lyhyeltä. Yleisesti ottaen myöhäisrautakauden miekat vaihtelevat pituudeltaan suurestikin, mutta alle 70 cm:n säilät ovat harvinaisia, joskaan eivät poikkeuksellisia.[34] Myös säilän leveys on pieni, sillä tyypillisesti myöhäisrautakautisten säilien leveys vaihtelee 5–6 cm:n välillä.[35] Kemin miekan suhteen vaikuttaa kuitenkin siltä, että säilä on ollut ehjänä huomattavasti leveämpi. Tähän viittaavat säilässä näkyvät rinnakkaiset säilämerkit, jotka viittaavat huomattavan leveään veriuraan, sekä röntgenkuvassa havaittava säilän olkainten osittainen upottaminen väistimeen (kuva 2). Koska säilä on ilmeisesti ollut uutena huomattavasti leveämpi kuin nyt, ei sen alkuperäisestä pituudestakaan voida olla varmoja. Miekka on siis voinut olla huomattavasti kookkaampi kuin mitä sen nykyinen korrodoitunut tila antaa olettaa.

Oulun Välikankaan kalmistosta kaivauslöytöinä saatuja miekkoja lukuun ottamatta kaikki Pohjois-Suomesta löydettyjen miekkojen säilät sisältävät kirjoituksia tai muita koristekuvioita. Myös Kemin miekassa voidaan voimakkaasta ruostumisesta huolimatta havaita kaksi erilaista koristeaihetta. Noin 14 cm väistimestä alaspäin on nähtävissä kellertävällä metallilla silattu kahvaristiä (symboli, jossa ristin päissä on lyhyet poikkiviivat) muistuttava kuvio ja sen alapuolella, veriuran molemmin puolin rombinmuotoisten koristeiden muodostama ketju, joka päättyy hieman säilän katkelman puolenvälin jälkeen nuolta tai sydäntä esittävään kuvioon. Jälkimmäinen aihe on havaittavissa säilän kummallakin puolella, ristiaiheen erottuessa ainoastaan toisella lappeella. Varsinkin rombikuviointi on tuhoutunut pahoin ja osa siitä on näkyvissä tuskin lainkaan. Upotettu metallilanka on pudonnut korroosion vaikutuksesta monista kohdista pois jättäen jälkeensä metallilankaa varten taltalla kaiverretun uran (kuvat 3 ja 4).

Kumpikaan tämän miekan koristeaiheista ei ole poikkeuksellinen, rombikuvioinnin ollessa jopa varsin yleistä suomalaisessa miekka-aineistossa. Suomesta vastaavankaltaisia koristeaiheita tunnetaan ainakin Nousiaisten Moision Myllymäen rautakautiselta hautapaikalta löydetystä miekasta sekä Salon (ent. Halikko) Rikalan rautakautiseen kauppapaikkaan liittyvästä kalmistosta.[36] Näiden kohdalla on kuitenkin syytä huomauttaa kuvioinnin sijaitsevan veriurassa, Tervaharjun miekan kuvioinnin ollessa veriuran reunoilla. Myöskään erilaiset vaakunamaiset ja normaalista muunnellut ristikuviot eivät rautakautisten miekkojen kohdalla ole tavattomia; niitä tunnetaan keskieurooppalaisesta aineistosta toistakymmentä[37], Kotimaisessa aineistossa kahvaristiä muistuttavat aiheet ovat tosin harvinaisempia. Kemin Tervaharjun miekan ristiä jossain määrin vastaava kuvio tunnetaan ainakin Ylöjärveltä.[38] Pelkistetympiä ristimotiiveja voidaan havaita muun muassa jo mainitun Marikkovaaran Gicelin-miekan säiläkirjoituksen yhteydessä. Erityisesti kahvaristit ovat hyvin yleisiä miekanterissä 1000-luvulta eteenpäin.

Rautakautisten aseiden koristelussa usein käytetty raaka-aine on hopea. Hopeoituja koristeaiheita löydetään niin kirveistä ja keihäistä kuin miekoistakin, mutta Kemin aseen suhteen näin ei näytä olevan. Alkuaineanalyysissä kuvioinnissa havaittiin raudan (Fe) lisäksi kuparia (Cu) keskimäärin 32 % ja sinkkiä (Zn) hieman alle 10 % hopeapitoisuuksien (Ag) jäädessä häviävän pieniksi (taulukko 1). Kuparin ja sinkin kombinaatio osoittaa terän koristelun koostuvan messinkilangasta. Messingin käyttö aseiden koristelussa on hopeaa jonkin verran harvinaisempaa, joskaan ei tavatonta. Esimerkkejä siitä tunnetaan ainakin Brittein saarilta löydetyistä rautakauden miekoista, joissa messinkikoristeita esiintyy niin kahva- ja väistinosissa kuin säilissäkin.[39] Myös tunnetussa Thamesin skramasaksissa (Seax of Beagnoth) esiintyy messinkilangasta valmistettua koristekuviointia.[40] Suomessa säiläkirjoituksiin kohdistuvaa metallurgista tutkimusta on tehty suhteellisen vähän[41], eivätkä tämän artikkelin kirjoittajat ole tietoisia messinkikoristelluista esihistoriallisista aseista nykyisen Suomen alueella. Messinkikoristelun laajempaa kotimaista esiintymistä ei kuitenkaan voida ilman tarkempaa tutkimusta sulkea pois. Suomen aineistossa on lähes neljäkymmentä miekkaa tai miekan katkelmaa, joiden terien koristemerkit ovat muuta metallia kuin hopeaa. Arkeologi Leena Tomanterän mukaan muun muassa miekat Raision Ihalasta[42] ja Salon (ent. Halikko) Rikalasta[43] sisältävät säilämerkintöjä, joiden koristemetalli on kellertävää viitaten näin mahdollisesti kupariseokseen.[44]

Rautakautisia miekkoja on tutkittu arkeologisesti jo yli sata vuotta ja useat tutkijat ovat tyypitelleet niitä. Typologiat perustuvat tavallisesti kahvan osien muotoon ja koristeluun. Näistä tunnetuin lienee Jan Petersenin vuonna 1919 Norjassa julkaisema ns. viikinkimiekkoja koskea typologia, jossa miekat jaetaan kaikkiaan 46 tyyppiin.[45] Kyseinen ryhmittely päivityksineen on laajassa käytössä vielä tänäkin päivänä, joskin sen käyttökelpoisuus rajoittuu vuoden 1000 jKr. tienoille ajoittuviin miekkoihin. Vuosikymmenten saatossa eri tutkijat ovat luoneet paikallisia, maa- tai aluekohtaisia luokitteluja. Tärkeimpiä näistä ovat Mortimer Wheelerin tekemä Brittein saarten miekka-aineiston jako seitsemään ryhmään, Anatoly Kirpichnikovin jaottelu Venäjän (silloisen Neuvostoliiton alueen) miekkalöydöistä, sekä Vytautas Kazakevičiuksen tutkimus Baltian maiden löydöistä.[46]

Viikinkiaikaa nuorempia miekkoja on puolestaan tyypitellyt E. Ewart Oakeshott. Oakeshottin ryhmittely pohjautuu suurelta osin Petersenin aikaisemmin luomaan, mutta se käsittää myös 1000–1300 ajoittuvat miekat. Tuloksena on aseiden jako 13 pääryhmään.[47] Lisäksi Oakeshott luokittelee ponnet ja väistimet erikseen. Esikuvansa tavoin myös Oakeshottin typologia on yhä miekkojen tunnistamisessa ja ajoituksessa laajasti hyödynnetty apuväline. Uusimpana tulokkaana on mainittava saksalainen Alfred Geibig, joka Oakeshottin tavoin otti miekkojen tyypittelyssä huomioon kaikki osat: ponnen, väistimen sekä säilän.[48] Geibigin typologinen järjestelmä on muita monimutkaisempi, sillä siinä jokainen ”tyyppi” koostuu kahvan osien yhdistelmistä. Geibigin luokittelu ei ole vielä vakiintunut rautakauden tai keskiajan miekkatutkimukseen.

Kemin miekan tyypittelyn ongelmat liittyvät aseen heikkoon kuntoon. Typologian kannalta merkittävimmät osat, väistin, kourain ja ponsi ovat joko kokonaan tai suurimmaksi osaksi tuhoutuneet. Aseen tunnistettavat piirteet keskittyvätkin säiläosaan. Petersenin typologia keskittyy puolestaan suurelta osin väistinosiin, sillä viikinkiaikaisten miekkojen säilät ovat tyypillisesti melko samankaltaisia.[49] Oakeshott puolestaan keskittyy myös säilien tyypittelyyn. Myöhäisrautakautisista miekoista varteenotettavimmalta vaikuttaa Oakeshottin tyyppi XII tai sitä lähellä olevat ryhmät (kuva 5). Näille ominaisia piirteitä ovat leveä ja suhteellisen lyhyt säilä sekä kärkeä kohti voimakkaasti kapeneva muoto ja kiekkomainen ponsi. Tyypin XII miekat ajoittuvat Oakeshottin mukaan vuosien 1180 ja 1320 jKr. väliselle ajalle.[50] Leena Tomanterän mukaan tämän miekkatyypin säilät ovat todennäköisesti Suomen miekka-aineiston yleisimpiä.[51] Kemin miekan ajoitusta voidaan edelleen vahvistaa ottamalla huomioon terän kuviointi. Oakeshottin mukaan siroja, messingistä, hopeasta tai tinasta työstettyjä geometrisia/symbolisia kuvioita valmistettiin 1050 ja 1200 jKr. välisenä aikana[52] muunneltujen kahvaristien ajoittuessa 1200-luvulta aina 1400-luvulle saakka.[53] Täysin varmaa typologista tunnistusta Kemin miekalle tuskin voidaan antaa, mutta jokseenkin todennäköiseltä vaikuttaa että ehjänä miekka on muistuttanut Oakeshottin kiekkopontisia, lyhyitä ja suhteellisen leveäteräisiä aseita ajoittuen näin vuosien 1100–1325 paikkeille.

Löytöpaikka

Miekan löytöpaikka sijaitsee Tervaharjulla Kemijoen nykyisestä suualueesta noin 3 km kaakkoon (ks. kartta 1). Löytäjän kertomus aseen löytöolosuhteista antaa aiheen epäillä, että miekan sijainti maassa oli sekundääri eli se oli joutunut pois siltä paikalta, johon se oli rautakaudella hukattu tai jätetty.

Paikka sijaitsee vanhalla viljelysalueella, minkä lisäksi miekka on löytäjän mukaan löydetty multaisesta kummusta lähellä maanpintaa. Rautakautisen esineen löytymisessä läheltä maanpintaa Pohjois-Suomessa ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista[54], mutta tässä tapauksessa sekundäärideposition mahdollisuus on otettava vakavasti huomioon. On mahdollista, että multainen kumpu, josta miekka löytyi, on syntynyt pellonmuokkaustöissä joskus historiallisella ajalla, jolloin miekka olisi siirtynyt pois alkuperäiseltä paikaltaan. Koska Pohjois-Suomesta ei tunneta ainoatakaan maakumpuhautausta, on multakumpu täten oletettavasti juuri pellonmuokkauksessa syntynyt. Kaukaa ase tuskin on kuitenkaan ”kumpuun” joutunut, sillä jos kyseessä todella on sekundääridepositio, olisi ase, sen huono kunto huomioiden, todennäköisesti fragmentoitunut vielä pahemmin, mikäli se olisi kulkeutunut paikalle kaukaa. Voidaan siis todeta, että vaikka itse löytökohta edustanee sekundääriä depositiota, on aseen löytökohta lähellä paikkaa, jossa se on päätynyt maahan rautakaudella. Löytöpaikka saa merkityksen, kun Pohjois-Suomen irtolöytöjä tarkastellaan yleisellä tasolla.

Pohjois-Suomen irtolöytökohteiden luonteesta yleisesti

Nyt kyseessä olevan arkeologisen aineiston nimitys, irtolöytö, viittaa siihen, että se on irrallaan arkeologisesta kontekstista eli se ei liity tunnettuun arkeologiseen kohteeseen. Toisin kuin kiinteät muinaisjäännökset, esimerkiksi haudat esineineen, irtolöydöt jäävät arkeologeilta usein vaille huomiota sen jälkeen, kun ne on luetteloitu kokoelmiin.[55] Perinteisen tulkinnan mukaan irtolöydöt ovat sattumalta hukattuja tai – eritoten aselöytöjen ollessa kyseessä – muistoja yksittäisen kulkijan traagisesta kohtalosta.[56] Tällaiset selitykset vaikuttavat kuitenkin jokseenkin epäuskottavilta. Tulkinta hukatuista esineistä perustunee näkemykseen jonka mukaan Pohjois-Suomen paikallinen väestö olisi arkeologisesti ”näkymätöntä” viimeistään vuoden 300 jKr. jälkeen, jolloin nykyisen Pohjois-Suomen alueella syystä tai toisesta luovuttiin keramiikan käytöstä.[57] Näin ollen esineiden, jotka on typologisesti määritelty ”hämäläisiksi”, ”karjalaisiksi” tms., oletetaan päätyneen arkeologiseen kontekstiinsa näiltä alueilta tulleiden henkilöiden tuomina. On kuitenkin mahdollista, että irtolöydöt itse asiassa ovat juurikin näiden paikallisten, arkeologisesti ”näkymättömien” ihmisryhmien toiminnan tulosta. Tätä tulkintalinjaa tukee sekä suora että epäsuora todistusaineisto.

Jokseenkin ilmeinen tapaus on Siikajoen Rutelo Pohjois-Pohjanmaalla, mistä vuonna 2011 löydettiin metallinpaljastimella muutamia myöhäisrautakausia metalliesineitä. Vuoden 2011 arkeologiset kaivaukset osoittivat, että paikalla, joka muutoin olisi tullut dokumentoiduksi tyypillisenä irtolöytökohteena, on myöhäisrautakaudelle ajoittuva kiinteä muinaisjäännös.[58] Toinen vastaava esimerkki on Utajärven Viinivaaralta, niin ikään Pohjois-Pohjanmaalta, mistä löydettiin vuonna 2012 joukko myöhäisrautakautisia esineitä läheltä toisiaan, minkä lisäksi kohteelta löytyi merkkejä mahdollisesta polttohautauksesta.[59] Olisi epäuskottavaa, että Viinivaaran kohteelle olisi sattumalta hukattu toistakymmentä rautakautista esinettä, joten myös sitä on pidettävä kiinteänä muinaisjäännöksenä. Myös eräät muut myöhäisrautakautiset irtolöytökohteet Pohjois-Suomessa ovat osoittautuneet hautauksiksi[60], mutta tällöinkin ne on yleensä tulkittu muualta tulleiden matkaajien viimeisiksi leposijoiksi. Ongelma on, että nämä hautaukset eivät vastaa oletettujen ”emoalueidensa” hautaustapaa, minkä vuoksi onkin kysyttävä, miksi muualta tullut matkaaja ei olisi saanut kotialueelleen tyypillistä hautausta.[61]

Huomionarvoista on myös, että kun sijainniltaan riittävällä tarkkuudella tunnetut Pohjois-, Keski- ja Etelä-Pohjanmaan rannikkoalueiden viikinki- ja ristiretkiaikaiset irtolöydöt (taulukko 2) asetetaan kartalle (kartta 2), havaitaan, ettei niiden levintä juurikaan eroa keskisen rautakauden muinaisjäännösten sijoittumisesta (kartta 3). Yksinkertaisesti esitettynä tämä tarkoittaa sitä, ettei ihmisten käyttämillä alueilla ole tapahtunut merkittävää muutosta myöhäiselle rautakaudelle tultaessa; rannikkoalueella korostuu rannikkosidonnaisuus ja erityisesti suurten jokien jokisuiden läheisyys, sisämaassa puolestaan yhteys jokiin ja järviin.

Mistä Kemin miekka kertoo?

Yksittäinen esine tai kohde ei osoita suuntaa arkeologiselle tutkimukselle. Toisin sanoen yksittäisen ilmiön perusteella ei voida tehdä laajoja tulkintoja esihistoriallisista prosesseista. Hajanaiseltakin vaikuttava ilmiö muodostaa kuitenkin osan suuremmasta palapelistä, joten nyt kun irtolöytöjen luonnetta ja levintää on tarkasteltu laajemmin, voidaan Kemin miekkaa käsitellä jossain määrin pars pro toto.

Miekka on mielenkiintoinen, sillä sen ajoitus käy yksiin Valmariniemen[62] keskiaikaisen kalmiston hautojen joukosta löydettyjen myöhäisrautakautisten polttohautojen ajoitusten kanssa.[63] Valmarinniemi sijaitsee aseen löytöpaikasta noin seitsemän kilometriä luoteeseen (kartta 1). Molemmat kohteet ovat siis Kemijoen suistoalueella. Tämä on kiinnostavaa sillä, kuten edellä on mainittu, erityisesti Pohjois-Suomen suurten jokien varsilta ja suualueilta on saatu viitteitä myöhäisrautakautisesta toiminnasta. Valmarinniemi on tästä jokseenkin selkeä esimerkki – kirkkoa ei ole rakennettu tyhjään tai merkityksettömään paikkaan, vaan jo valmiiksi tärkeälle ja keskeiselle alueelle. Täten Kemin miekka vahvistaa kuvaa siitä, että ihmistoiminta on Pohjois-Suomessa myöhäisellä rautakaudella keskittynyt samoille alueille kuin aikaisemminkin.

Mitä Kemin miekasta sitten voidaan päätellä? Yksittäisestä esineestä tuskin kannattaa vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, joskin tietyt yksityiskohdat voivat paljastaa jotain siitä, millainen merkitys aseella on saattanut omistajalleen olla. Miekan omistajan identiteettiin liittyviä seikkoja pohdittaessa, on monimutkaisten tulkintojen sijaan syytä pitäytyä yksinkertaistuksissa. Kuitenkin jo siitä, että miekka tuskin on ollut jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettu ”kulutusesine”, voidaan tehdä joitakin päätelmiä. Sen nykyisen kunnon ei pidä antaa hämätä – ase on ollut komea ilmestys täydessä loistossaan. Näin ollen miekkaa voisikin luonnehtia loistoaseeksi.  Huomioitava kuitenkin on, että loistoaseet eivät itse asiassa ole harvinaisuuksia rautakautisessa aineistossa. Esimerkiksi miekoista suurin osa on säiläkoristeltuja ja aseen arvoon ovat vaikuttaneet myös muun muassa koristelun laatu ja valmistuspaikka. Koska kyseessä on ase, kantaa se väkivaltaista merkitystä. Voitaneenkin perustellusti olettaa, että esineen omistaja on halunnut identifioitua erityisesti soturiksi.[64] Edellä olevien seikkojen perusteella voidaan todeta, että miekan hankkija on todennäköisesti ollut myös verrattain varakas.

Ristikuviolla varustetun miekan kantajan uskonnolliseen vakaumukseen liittyviä seikkoja pohdittaessa näennäisesti helpoin selitys on, että aseen omistaja on ollut kristitty. Tämä on kuitenkin erittäin ongelmallinen tulkinta, sillä ristin esiintyminen saattaa yhtä hyvin kuvastaa säiläkuvion tehneen sepän uskonnollista taustaa. Toisaalta myöskään miekan tekijä ei ole välttämättä ollut kristitty, sillä ristikuvio on yksinkertainen ja siten helppo kopioida myös kristillistä symboliikkaa tuntemattoman toimesta. Yhtä hyvin risti on voinut olla esteettistä tai maagista voimaa sisältävä merkki muiden joukossa. Kysymykseen on vaikea löytää vastausta, eikä aihetta liene tarpeen pohtia tässä yhteydessä laajemmin.

Entä miten ja miksi miekka päätyi kontekstiin, josta se monta sataa vuotta myöhemmin löydettiin? Tähän ei nykytiedon perusteella voida antaa varmaa vastausta, mutta kuten yllä esitetystä käy ilmi, voitaneen ”hukkaaminen” tai ”matkalleen sortunut soturi” selityksinä sulkea pois. Miekan löytöpaikka sijaitsee alueella, joka 1100–1200-luvuilla jKr. ei ole enää ollut autiota ja polutonta erämaata. Ajatus näyttävän miekan hukkaamisesta vaikuttaa tässä yhteydessä lähes absurdilta. Näin ollen tarkoituksenmukainen depositio, esimerkiksi hautaus, kätkeminen tai uhraaminen, on looginen vaihtoehto. Erityisesti kätkemisen ja uhraamisen voidaan miekkojen kohdalla nähdä jatkuvan keskiajalle saakka.[65] Ikävä kyllä tämän pidemmälle tulkintaa ei voida viedä.

Lähteet ja kirjallisuus

Julkaisemattomat lähteet

Sarkkinen, Mika 2012: Utajärvi: Viinivaaran itäpää. Tarkastuskertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo (kopio Museoviraston arkistossa).

Tamelander, Eino 1920: Kertomus muinaistieteelliseltä tiedustelumatkalta Ylitorniolle kesällä 1919. Kertomus Museoviraston arkeologian osaston arkistossa.

Julkaistut lähteet

Museovirasto: kulttuuriympäristön rekisteriportaali

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx

The British Museum, explore/highlights, seax of Beagnoth:

http://www.britishmuseum.org/explore/highlights/highlight_objects/pe_mla/s/seax_of_beagnoth.aspx

Lehdistö

Kaiku – sanomia Oulun kaupungista ja läänistä 19.3.1880.

Louhi 17.6.1906.

Tutkimuskirjallisuus

Eskola, Sanna – Ylimaunu, Timo 1992: Kemin Länkimaan rautakautisen kalmiston ja asuinpaikan tutkimus 1992. Arkeologian tutkimusraportti 5. Oulun yliopisto, historian laitos.

Geibig, Alfred 1991: Beiträge zur morphologischen Entwicklung des Schwertes im Mittelalter: Eine Analyse des Fundmaterials vom ausgehenden 8. bis zum 12. Jahrhundert aus Sammlungen der Bundesrepublik Deutschland. Offa Bücher 71. Neumünster.

Glosek, Marian 1984: Miecze srodkowoeuropejskie z X-XV w. Warszawa.

Hakamäki, Ville – Sarkkinen, Mika – Kuusela, Jari-Matti 2013: ”Myöhäisrautakautisia ’irtolöytöjä’ Pohjois-Pohjanmaalta”. Muinaistutkija 1/2013.

Hawkes, Chadwick S. toim. 1989: Weapons and Warfare in Anglo Saxon England. Oxford: University Committee for Archaeology.

Harjula, Janne 2010: ”Keskiajan ja 1500-luvun miekat”. S. 60–77. Miekka Suomessa. Toim. Kari Hintsala. Turku: Turun museokeskus.

Huurre, Matti 1983: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia I. Kuusamo: Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta.

Huurre, Matti 1995: 9000 vuotta suomen esihistoriaa. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Karvonen, Johannes 1997: Vainajien esineiden tahallinen särkeminen Liedon Sauvalan Ylipään ja Lempäälän Päivääniemen kalmistoissa. Pro gradu-tutkielma. Turun yliopisto: arkeologia.

Kazakevičius, Vytautas 1996: IX-XII a. Baltų kalavijai. Vilnius: Lietuvos istorijos institutas.

Kehusmaa, Aimo 1985: ”Kivikausi ja varhaismetallikausi” S. 11–48. Faravidin maa: Pohjois-Suomen historia. Toim. Kyösti Julku. Oulu: Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen.

Kirpichnikov, Anatoly 1966: Drevnerusskoe Oružie 1. Arheologija SSSR E1-36. Moskva.

Koivunen, Pentti 1975: A Gilded Relief Brooch of the Migration Period from Finnish Lapland. Oulu: University of Oulu.

Koivunen, Pentti 1997: ”Kemijokisuiston esihistorialliset vaiheet”. S. 26–37. Keminmaan historia. Toim. Reija Satokangas. Keminmaa: Keminmaan kunta/seurakunta.

Kuusela, Jari-Matti 2012a: ”Hang on! It’s a burial! It’s a dwelling site! No, it’s an interesting site from Siikajoki, Northern Ostrobothnia, Finland”. S. 67–75. Stones, Bones & Thoughts. Festschrift in Honour of Milton Núñez. Toim. Sirpa Niinimäki ym.  Oulu: Milton Núñezin juhlakirjatoimikunta.

Kuusela, Jari-Matti, 2012b: ”Tools of lethal play: Weapon burials reflecting power structures and group cohesion during the Iron Age in Ostrobothnia”. S. 275–289. N-TAG TEN. The Proceedings of the 10th Nordic TAG Conference at Stiklestad, Norway 2009. Toim. Ragnhild Berge – Marek E. Jasinski – Kalle Sognnes. Oxford: Archaeopress.

Kuusela, Jari-Matti ym. 2011: ”Keskus-periferiamalli Pohjois-Suomen rautakauden asutusdynamiikan tarkastelun apuna”. S. 177–204. Faravid 35.

Kuusela, Jari-Matti – Tolonen, Siiri 2011: ”A Late Iron Age site from Siikajoki, Northern Ostrobothnia, Finland”. S. 78–84. Fennoscandia Archaeologica 28.

Leppäaho, Jorma 1964: Späteisenzeitliche Waffen aus Finnland. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja nro 61.

Meinander, C.F 1954: Die Bronzezeit in Finnland. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja nro. 54.

Moilanen, Mikko 2009: ”On the manufacture of iron inlays on sword blades: an experimental study”. S. 23–38. Fennoscandia Archaeologica 26.

Moilanen, Mikko 2010: ”Katsaus korjausten ja käytön jälkiin Suomen rautakauden miekkalöydöissä”. S. 2 –13. Muinaistutkija 4/2010.

Mäntylä, Sari 2007: ”The meaning of weapons as grave goods: examples from two southwest Finnish Crusader Period cemeteries”. S. 302–309. Archaeologia Baltica 8.

Mäkivuoti, Markku 1996: Oulun Kaakkurin Välikankaan rautakautinen kalmisto. Lisensiaatintutkimus. Oulun yliopisto, historian laitos

de Neergaard, M 1987: ”The use of knives, Shears, Scissors and Scabbards.” S. 51–61. Knifes and Scabbards: Medieval finds from excavations in London. Toim. J. Gowgill – M. de Neergaard – N. Griffiths. Suffolk: Boydell & Brewer.

Närhi, Kirsti 1978: Pohjois-Suomen rautakausi 900-luvun alkupuolelle saakka. Yleisen historian pro gradu -tutkimus. Oulun yliopisto, historian laitos.

Oakeshott, R. Ewart (1960) 1996: The Archaeology of Weapons: Arms and Armour from Prehistory to the Age of Chivalry. Mineola: Dover Publications.

Oakeshott, R. Ewart 1964: The Sword in the Age of Chivalry. Suffolk: The Boydell Press.

Okkonen, Jari 2002: ”Kuusamon myöhäisrautakautiset aarrelöydöt”. S.58–67. Viikinkejä Koillismaalla? Pohjoismainen seminaari, Kuusamo 5.–7.10.2002. Toim. Alavuotunki, Jouni – Lindwall, Eero. Kuusamon kansanopiston julkaisuja 2. Kuusamo: Kuusamon kansanopisto.

Okkonen, Jari 2012: ”Havaintoja Suomussalmen TB:n rannan esihistorialliselta asuinpaikalta”. S. 7–16. Faravid 36.

Paavola, Kirsti 2002: ”Viikingit ja viikinkiaika”. S. 10–20. Viikinkejä Koillismaalla? Pohjoismainen seminaari 5.–7.10.2002. Toim. Alavuotunki, Jouni – Lind, Eero. Kuusamo: Kuusamon kansanopisto.

Peirce, Ian 2002: Swords of the Viking Age.  Suffolk: The Boydell Press.

Petersen, Jan 1919: De norske vikingsverd: En typologisk-kronologistik studie over vikingetidens vaaben. Kristiania.

Sarvas, Anja 1973: ”Marikkovaaran löytö: ristiretkiaikaisen pohjankulkijan muisto Rovaniemeltä”. S. 4–13. Totto 11.

Salo, Unto 1984: ”Pronssikausi ja rautakauden alku”. S. 98–249. Suomen historia I. Toim. E. Laaksonen – E. Pärssinen – K.J. Sillanpää. Espoo: Weilin & Göös.

Snellman, A.H. 1887: Oulun kihlakunta. Muinaistieteellisiä ja historiallisia lehtiä. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja IX.

Taavitsainen, Jussi-Pekka 2003: ”Lapp Cairns as a source of metal period settlement in the inland regions of Finland”. S. 21–47. Acta Borealia 1/2003.

Taavitsainen, Jussi-Pekka – Hiekkanen, Markus – Oinonen, Markku 2009: ”Keminmaan Valmarinniemin polttohautaukset”. S. 203–212. Ei kiveäkään kääntämättä: Juhlakirja Pentti Koivuselle. Toim. Janne Ikäheimo – Sanna Lipponen. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta: Oulu.

Tallgren, A. M. 1906: ”Tärkeä pronssikauden löytö Sodankylästä”. S. 73–86.  Suomen museo XIII.

Taskinen, Helena 1998: ”Suomussalmen Tyynelänrannan hautalöytö”. S. 147–158. Rajamailla IV 1997. Toim. Kyösti Julku. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdystys.

Tomanterä, Leena 1978: Kaksi Köyliön miekkahautaa: vanhankartanon C-kalmiston haudat XVI ja XVII. Pro gradu-tutkielma. Helsingin yliopisto, arkeologian laitos.

Wheeler, Sir R. Mortimer 1927: London and the Vikings. London: London Museum.

Wilson, David M. 1965: ”Some Neglected Late Anglo-Saxon Swords”. S. 32–54. Medieval Archaeology IX.

Ylimaunu, Timo 1994: ”Kansainvaellusajan kalmisto Länkimaalla.” Jatuli: kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu XXIII.

---

[1] Koivunen 1997: 36.

[2] Tässä mainittakoon miekan löytöpaikan läheisyydessä sijaitseva  Kemin Länkimaa 1, josta on tutkittu kaksi hautausta, joista toinen ajoittuu kansainvaellusajalle. Tämän lisäksi hautojen vierestä on löytynyt kaksi liettä, joista toinen on radiohiiliajoituksen perusteella merovingi- tai viikinkiaikainen (BP 1130 +/- 100, cal.AD 2 sigma 670–1050); ks. Eskola –  Ylimaunu 1992; Ylimaunu 1994.

[3] Museovirasto: kulttuuriympäristön rekisteriportaali

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx (viitattu 6.2.2013).

[4] Paikalla olivat FM Ville Hakamäki & FM Jari-Matti Kuusela.

[5] Miekan löytäjän mukaan miekka on 1970-luvulla käynyt Museovirastossa mistä se on palautettu löytäjälle. On siis oletettava ettei Museovirasto ole katsonut aiheelliseksi lunastaa asetta Kansallismuseon kokoelmiin. Konservointi ja röntgenkuvaus on suoritettu Oulun yliopiston arkeologian laboratoriossa 1990-luvun alussa.

[6] KM 4740:1-4; Tallgren 1906; Meinander 1954: 13, 88.

[7] KM 3631: 1; Leppäaho 1964: 58; Peirce 2002: 134. Sekä Vajukosken että Marikkovaaran miekat ovat nähtävissä Suomen kansallismuseon perusnäyttelyssä.

[8] KM 2508: 124; Snellman 1887: 42; Huurre 1983: 365.

[9] KM 23911: 7, säilä; KM 23911: 18, ponsi; 24597: 41, säilä; Mäkivuoti 1996: 12, 25, 55–58.

[10] Louhi 17.6.1906.

[11] Tallgren 1906: 73–75. Ks. myös: Salo 1984: 174; Kehusmaa 1985: 33; Huurre 1995: 114.

[12] Huurre 1983: 276; Salo 1984: 174.

[13] Sarvas 1973: 4–13.

[14] KM 12690:479; esim. Mäntylä 2007. Tämän Salon (ent. Halikon) Rikalanmäestä löytyneen miekan tekstit ovat poikkeuksellisesti hopealankaa, kun taas kaikissa muissa Euroopasta löydetyissä miekoissa on rautainen teksti.

[15] Tomanterä 1978: 33; Sarvas 1973: 9.

[16] Veriuralla tarkoitetaan säilän keskellä pitkittäissuuntaisesti kulkevaa uraa. Nimestään huolimatta veriuran todellinen tarkoitus on ollut terän keventäminen sen kestävyyttä mahdollisimman vähän heikentäen.

[17] Tomanterä 1978: 27; Huurre 1983: 365–366; Moilanen 2010.

[18] Sarvas 1973; Gicelin-miekoista yleisesti esim. Oakeshott 1996: 212.

[19] Snellman 1887: 42; Kaiku 19.3.1880.

[20] Moilanen 2009.

[21] Esim. Peirce 2002: 8; Oakeshott 1996: 144–145.

[22] Petersen 1919: 167-173.

[23] Mäkivuoti 1996: 57.

[24] KM 23911: 7.

[25] Mäkivuoti 1996: 56.

[26] Tamelander 1920: 14. Kiitokset FM Timo Muhoselle tämän arkistolähteen sisältämästä informaatiosta.

[27] Ylitornio [107] Kuijasvaara (Mjtunnus: 1000011610).

[28] Paavola 2002: 10–20.

[29] Esim. Hodder 1986: 126; Mäntylä 2007.

[30] Löytöajankohta ja -olosuhteet perustuvat asianomaisen antamiin tietoihin 28. tammikuuta 2013.

[31] Hawkes toim. 1989: 63–70.

[32] Moilanen 2010.

[33] Esim. KM 2766: 1; KM 2886: 11; KM 3870: 1; KM 7275: 158; Huurre 1979; Karvonen 1997; Moilanen 2010.

[34] Peirce 2002: 23.

[35] Leppäaho 1964.

[36] KM 9297: 2; KM 9892: 471; KM 12690: 363; Leppäaho 1964: 48–49­, 55.

[37] Esim. Glosek 1984.

[38] KM 3038: 1; Leppäaho 1964: 63.

[39] Wilson 1965: passim.

[40] The British Museum, explore/highlights: seax of Beagnoth, http://www.britishmuseum.org/explore/highlights/highlight_objects/pe_mla/s/seax_of_beagnoth.aspx (viitattu 20.2.2013).

[41] Ks. kuitenkin Moilanen 2009.

[42] KM 4161: 1.

[43] KM 12690: 88.

[44] Tomanterä 1978: 45, 51.

[45] Petersen 1919.

[46] Wheeler 1927; Kirpichnikov 1966; Kazakevičius 1996.

[47] Ks. erit. Oakeshott 1964; Oakeshott 1996.

[48] Geibig 1991.

[49] Esim. Oakeshott 1996: 132–133.

[50] Oakeshott 1996: 206–207.

[51] Tomanterä 1978: 27.

[52] Oakeshott 1964: 140–143; ks. myös Tomanterä 1978: 28.

[53] Glosek 1984.

[54] Esim. Sarvas 1973; Koivunen 1975: 5; Kuusela – Tolonen 2011; Kuusela 2012; Okkonen 2012: 12–14; Hakamäki – Sarkkinen – Kuusela 2013.

[55] Ks. kuitenkin: Koivunen 1975; Närhi 1978; Okkonen 2002; Kuusela – Tolonen 2011; Kuusela ym. 2011: 195–198; Kuusela 2012a; Hakamäki – Sarkkinen – Kuusela 2013.

[56] Esim. Koivunen 1975: 19–22; Huurre 1983: 391–393; 1992: 86: Taskinen 1998: 157.

[57] Huurre 1983: 258–260.

[58] Kuusela – Tolonen 2011; Kuusela 2012a.

[59] Sarkkinen 2012; Hakamäki – Sarkkinen – Kuusela 2013.

[60] Huurre 1983: 387–395; 1992: 86; Taskinen 1998.

[61] Samankaltaisesta problematiikasta ks. Taavitsainen 2003: 37–41.

[62] Keminmaa [37] Valmarinniemi (Mjtunnus 241010037).

[63] Taavitsainen – Hiekkanen – Oinonen 2009: 206–207.

[64] Ks. Kuusela 2012b.

[65] Harjula 2010: 70–71.