Olivatko uudet vaalit tarpeen.

Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) vuosikokouksessa on toimitusjohtaja Timo Laatunen tarkastellessaan maan taloudellista asemaa kosketellut myös poliittisia näköalojamme. Hän on valitellut sitä, että olemme ajautuneet ennenaikaisiin valtiollisiin vaaleihin, vaikka edessämme olevat ongelmat eivät vaalien avulla ratkea. Edelleen hän on todistellut, että taloudellista kehitystämme uhkaavat vakavimmat vaarat: maksutaseemme vajaus, tuotannon vauhdin heikentyminen, kustannustason nousu sekä huonontunut työllisyystilanne eivät tunne mitään aikarajaa, joka olisi maalis- ja huhtikuun vaiheessa tai ennen sitä.

Näihin toteamuksiin voitaneen yleisesti yhtyä.

Laatunen rohkenee siis väittää, että vaalit eivät ratkaise ongelmiamme. Ei se toki ole vaalien tarkoituskaan. Parlamentaarisissa maissa nimenomaan hajotusvaalit järjestetään, jotta uusi eduskunta voisi *joko* antaa tukensa uudenlaista politiikkaa harjoittavalle hallitukselle *tai* vahvistaa ennen vaaleja toimineen hallituksen kannatusta. Näinhän asia teoriassa on. Mutta kun tarkastelee meidän olevia olojamme, niin täytynee myöntää, että Laatunen on sikäli oikeassa, että hajotusvaalien lopputulos ilmeisesti on sellainen, että valtiollisten ja taloudellisten ongelmiemme ratkaiseminen tulee vaalien jälkeen rakentumaan suunnilleen samanlaisen parlamentaarisen asetelman pohjalle kuin ennen vaaleja.

Jos tilanne meillä on tällainen, joudutaan luonnollisesti kysymään, miksi eduskunta piti hajoittaa ja uudet vaalit määrätä toimitettaviksi.

STK:n puheenjohtaja vuorineuvos Partanen oli löytänyt tähän kysymykseen vastauksen. Hänen mielestään kaiken syynä oli hallituksen sisäinen rikkinäisyys. Päähallituspuolueet olivat siihen määrin väsyneet toisiinsa, että ne vain odottivat gonggongin kuminaa ja erän loppumista päästäkseen irti toisistaan. Oli näet kiire varustautumaan uutta erää varten. Laatunen taas arveli, että uusien vaalien tarkoituksena oli "keventää ilmapiiriä".

Ennenaikaisia vaaleja koskevassa keskustelussa on todellakin ollut merkillepantavaa se, että eduskunnan hajottaminen ei ole kohdannut juuri arvostelevaa sanaa. Kiista on tällä vaalirintaman osalla rajoittunut puolin ja toisin esitettyihin syytöksiin, kumpi suurista hallituspuolueista aiheutti hallituksen hajoamisen. Kaipauksen kyyneliä ei hallituksen muistolle ole juuri vuodatettu. Siitä johtuu tai se on merkkinä, että eduskunnan hajottaminen on otettu luonnollisena ja välttämättömänä asiana.

Kuten edellä on kerrottu, STK:n puhujilla on siis se käsitys, että samat taloudelliset vaikeudet kuin nyt ovat ensi vuonna edessä kokonaan vaaleista ja niiden tuloksista riippumatta. Kun se, millä he ovat perustelleet hallituksen hajoamista, vaikuttaa kovin hepposelta, lienee paikallaan yrittää syventyä kysymykseen, oliko uusien vaalien määrääminen välttämätöntä tai edes tarpeellista.

Lokakuun 29. päivänä jättämässään eronpyynnössä pääministeri Karjalainen perusteli päätöstään varsin lyhyesti: "Hallituksen toiminnan jatkumisen käytyä maatalouspolitiikkaa koskevien erimielisyyksien vuoksi mahdottomaksi jne." Tietenkin tässä on kuvattu tilanne sellaisena kuin se julkisten päätösten ja virallisten neuvottelujen perusteella oli. Määräaikoja oli asetettu ja vaatimuksia ynnä vastavaatimuksia oli esitetty puolin ja toisin. Mutta oliko 29.10. mennessä jo sanottu viimeinen sana vai olisiko vielä ollut mahdollisuus jatkaa neuvotteluja ja päästä kenties sopimukseen?

Tähän kysymykseen on vastattu myönteisesti. Vastaajana on ollut itse eduskunnan hajottaja tasavallan presidentti. Puhuessaan Karjalaisen eronneelle hallitukselle presidentti Kekkonen lausui mm. seuraavaa: "harkitsin vakavasti, että neuvottelemalla ja viivyttelemällä voisin siirtää esillä olevat pulmakysymykset niin pitkälle, että - - - kriisi ei johtaisi hallituspulaan. Kuitenkin tällainen hidastustaktiikka olisi ollut läpinäkyvää - - - tulin siihen lopputulokseen, että jos nyt päästäiisinkin kynnyksen yli - eikä siitäkään olisi ollut täyttä varmuutta - olisi ensi keväänä - - - ollut edessä sellainen tilanne, joka kaiken todennäköisyyden mukaan olisi johtanut poliittiseen kriisiin." Ja uusiin vaaleihin olisi jouduttu kesä-heinäkuussa, joka presidentin käsityksen mukaan olisi ollut sopimattomista sopimattomin ajankohta.

Presidentti siis tuntuu pitäneen - joskin epäillen - mahdollisena, että hän olisi läpinäkyvän viivyttelytaktiikan avulla voinut estää hallituksen hajoamisen nyt, mutta silloin olisivat poliittinen kriisi ja uudet vaalit olleet välttämättömät ensi keväänä. Toisin sanoen, hän on sitä mieltä, että ratkaisua esim. maatalouden kannattavuuskysymykseen ei olisi voitu saada talven aikana, mutta hän jättää sanomatta, onko siihen parempia mahdollisuuksia vaalien jälkeen ensi keväänä ns. UKK-kauden päättymisen jälkeen. STK:n herrat päästelevät suoraan, että ensi keväänä siihen ei ole sen parempia edellytyksiä kuin nyt. Joudutaan kysymään, onko presidentti jättänyt ajatuksensa puolitiehen. Hän toteaa, että tällä erää ei hallitus pääse yksimielisyyteen avoinna olevien talouskysymysten ratkaisemisesta, siksi on saatava uusi eduskunta.

Mutta onko uuden eduskunnan kokoonpano sellainen, että parlamentin luottamusta nauttiva hallitus voi saattaa avoinna olevat suuret asiat kansakunnan kannalta onnelliseen ratkaisuun? Jos vasemmistoenemmistö tulee, se voi muodostaa hallituksen ja SAK:n tuella luoda verraten maltillisen ohjelman, niin että sen läpivieminen käy mahdolliseksi. Jyrkkä ohjelma ei määräenemmistösäännösten vuoksi menisi läpi. Todennäköistä kuitenkin on, että ns. ei-vasemmisto saa enemmistön, mikä ei suinkaan merkitse ns. porvarillista enemmistöhallitusta, sillä sen vaakamestarina olisi Vennamo. Tällaiseen uhkapeliin ei kuitenkaan ole poliittisesti mahdollisuutta. Näin ollen pitäisi turvautua jonkinmuotoiseen vasemmisto-porvarilliseen hallitukseen, esim. sen tapaiseen, joka nyt hajaantui. Mutta jos tuollainen hallitus ei selviytynyt tehtävistään nyt, kuinka se voi onnistua ensi keväänä, jolloin maan taloudellinen asema on vielä vaikeampi kuin tällä kertaa.

Eikö siis sittenkin olisi ollut parempi läpinäkyvälläkin viivyttelyllä koettaa ylläpitää Karjalaisen hallitusta aina kevätkorvalle saakka, sillä vanha sääntö on, että kun neuvotellaan, silloin ei taistella. Ja monesti sitkeä neuvottelu voi johtaa aivan odottamattomaankin myönteiseen tulokseen. Kun tältä istumalta ei todella ole olemassa mitään toivoa, että näissä asioissa, jotka nyt jäävät ratkaisematta, löydetään vaalien jälkeen sovinto. Tuntuu todella siltä, että hajottajan ajatus on pysähtynyt puolitiehen. Epäonnistuminen on sitä todennäköisempi, kun keväällä ovat lisävaikeutena uusi työehtosopimusneuvottelu siihen kuuluvine lisukkeineen. Onko siis pirua käyty ajamaan ulos Belsebubilla?

Nyt tapahtunutta eduskunnan hajottamista perusteltiin myös ulkopoliittisilla syillä. Euroopan turvakokouksen valmistelujen vuoksi olisivat ensi kesänä toimitettavat vaalit todella olleet epäluottamuslause poliittisille oloillemme. Kun vaalien jälkeen tapahtuvaa uuden hallituksen muodostamista ajatellaan, on toivottavaa, että tämä ulkopoliittinen tekijä painaa riitaisten puolueiden vaa`assa niin paljon, että hallitus ja sille järkevä ohjelma sittenkin saadaan nopeasti aikaan.

Jos tähän on luotettu, on puolueista uskottu hyvää. Mutta yritys on sittenkin uhkarohkea.