Niukkasen puheenvuoro

Talvisodan ulkoministerin Väinö Tannerin jälkeen on nyt käyttänyt laajemman puheenvuoron myöskin silloinen puolustusministeri Juho Niukkanen. Hänen kirjakauppoihin ilmestynyt teoksensa `Talvisodan puolustusministeri kertoo` onkin eräiltä kiintoisimmilta kohdiltaan Tannerin kirjan inspiroima, minkä Niukkanen muistelmiensa alkulauseessa myöskin tunnustaa. Siinä hän sanoo, ettei voi olla omalta osaltaan käsittelemättä silloista ulkopolitiikkaamme, koska hänen käsityksensä "poikkesi melkoisesti talvisodan aikaisen ulkopolitiikkamme linjasta".

Mikä sitten oli Niukkasen oma käsityslinja? Niille, jotka eivät ole lukeneet Tannerin kirjaa eivätkä muutenkaan ole asiasta tietoisia, on syytä ilmaista se Niukkasen omin sanoin:

"Edustin Rytin sotahallituksessa johdonmukaisesti sitä kantaa, että meidän ei olisi ollut suostuttava Moskovan sanelemiin kohtuuttomiin rauhanehtoihin eikä kieltäydyttävä ottamasta vastaan länsivaltojen tarjoamaa apua, vaan päinvastoin olisi ollut työskenneltävä avun hankkimiseksi, jotta olisimme pystyneet jatkamaan puolustussotaamme, jossa koko kansa oli yksimielisesti mukana ja jossa meitä tuki maailman myötätunto. Näin olisi ollut tehtävä, jotta olisimme saaneet suuren itäisen naapurimme kanssa kunnollisen ja kestävän rauhan."

Tätä kantaansa ja linjaansa Niukkanen perustelee monin tavoin ja hyvin laajoin numerotiedoinkin. Ensinnä hän osoittaa, millainen oli sotamateriaalitilanne sodan alussa ja sen lopussa torjuakseen siten sen melko yleisen käsityksen, että sota oli pakko lopettaa ja Moskovan ehdot hyväksyä ammusten ja muiden tärkeimpien sotatarvikkeiden puutteessa. Näin ei ollut asianlaita, todistelee Niukkanen, ammuksia ja tarvikkeita meillä oli sodan lopussa enemmän kuin sen alussa. Vastahan sodan loppuaikoina oma sotatarviketeollisuutemmekin pääsi täyteen käyntiin ja ulkoa oli alkanut saapua sotamateriaalia suuressa määrin. Eivät olleet miehetkään lopussa. Sodan viimeisenä päivänä päämajan antaman tiedon mukaan oli tosin riveistä poissa kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina vähän yli 41000 miestä, mutta puolustusvoimiemme kokonaisvahvuus lähenteli edelleenkin puolta miljoonaa ja uusia koulutettavia tuli armeijaan niin paljon, etteivät ne tahtoneet mahtua minnekään. Sotilaallinen tilanne oli kylläkin vaikeutunut, mutta ei mitenkään toivoton. Kenraali Airon lausunnon valossa Niukkanen osoittaa, että mitään "Summan läpimurtoa" ei todellisuudessa ollut tapahtunutkaan, ja nojautuen kenraali Tapolan ja eversti Lyytisen kertomuksiin, ettei ollut myöskään "Viipurinlahden katastrofia". Rintama ei ollut missään kohdassa luhistunut ja armeijamme oli edelleenkin lyömätön. Mahdollisuudet venäläisten hyökkäysliikkeiden pysäyttämiseen olivat siis olemassa. Alkava kelirikko olisi koitunut meille suureksi eduksi. "Epäedullisimmassakin tapauksessa olisi venäläisten hyökkäys pitänyt voida pysäyttää linjalle Virolahti - Luumäki - Saimaa, joka oli paras puolustuslinjamme - -".

Omin voiminkin olisimme vielä kestäneet, mutta meillehän tarjottiin sotilaallista apua. Länsivallat alkoivat tyrkyttää sitä jo helmikuun alusta lähtien ja tätä "apua oli tulla väkisin", sanoo Niukkanen. Ranskalaisia joukkoja oli 26.2. lähtövalmiina 50000 miestä, Englannista olisi tullut saman verran. Norja ja Ruotsi kylläkin kielsivät joukkojen läpikulun, mutta nämä kiellot olisivat jääneet pelkiksi muodollisuuksiksi; Norjassa jopa toivottiin englantilaisten tuloa. Saksakin toivoi meidän auttamistamme, osoittaa Niukkanen. Jo pelkästään virallinen avunpyyntö olisi voinut antaa meille kunnollisen rauhan. "Siihen olisi luultavasti voitu päästä heti kun englantilaiset ja ranskalaiset ilmavoimat olisivat alkaneet esiintyä Suomen ilmavoimien rinnalla, mikä olisi voinut tapahtua jo helmikuussa, jos olisi esitetty avunpyyntö länsivalloille."

Missä sitten oli vika, että niin ei tapahtunut? Niukkanen näkee useampiakin syntipukkeja. "Ylipäällikkö Mannerheim oli milloin toisella, milloin toisella kannalla muuttaen mielipidettään viikosta viikkoon", "hallituksen ja eduskunnan enemmistö oli sodan loppupuolella paniikkimielialan vallassa". Ankarimman arvostelunsa Niukkanen kohdistaa ulkopolitiikkamme johtoon, lähinnä Tanneriin, vakuuttaen tosin, ettei hänellä ole mitään henkilökohtaista Tanneria vastaan: "vain asiat riitelivät, eivät miehet". Vaikka Tanner Niukkasen mielestä onkin "tunnetusti taitava talous- ja liikemies", niin hänen "tilannearviointinsa sotaa koskevissa kysymyksissä oli erikoislaatuinen". Moskovassa käyneenä neuvottelijana hänen olisi pitänyt nähdä, mihin tilanne oli johtamassa, mutta hän ei uskonut sodan puhkeamiseen, ja vielä senkin jälkeen, kun hyökkäys Petsamossa oli alkanut 28.11. ja Helsinkiä pommitettu 30.11. hän piti venäläisten toimintaa vain `hermosotana`. Rauha oli hänen tavoitteensa, mutta "rauhanneuvotteluja hän hoiti kuten kauppias yksityisiä liikeasioitaan. Hän ei tiedoittanut niistä hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle eikä eräissä tärkeissä vaiheissa tasavallan presidentillekään". Neuvostoliiton taholta tehtiin ensimmäinen rauhantarjous jo niin varhaisessa vaiheessa kuin 29.1., mutta "koskaan ei hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle selostettu tuota rauhantarjousta eikä niitä keskusteluja, joita oli sen johdosta käyty".

Niin ankarasti kuin Niukkanen arvosteleekin Tanneria on hän kuitenkin omaksunut Tannerilta erään rohkean päätelmän. Niukkanen kirjoittaa: "Suomella oli kädessään maailmanpolitiikan avain. Jos Suomen hallituksella olisi ollut kaukonäköisyyttä ja päättäväisyyttä - - - olisi sillä ollut mahdollisuus vaikuttaa koko suurpolitiikan kääntymiseen toisille raiteille." Tanner on sanonut saman asian kirjassaan näin: "Hallituksella oli käsissään maailmanhistoriallisesti tärkeä ratkaisu. Hallitus käsitteli silloin suurempia punnuksia kuin se osasi aavistaakaan. Jos Suomi olisi länsivalloille esittänyt avunpyyntönsä, olisi suurvaltasota ilmeisesti saanut kokonaan toisen käänteen. Länsivallat olisivat keväällä 1940 joutuneet sotaan Neuvostoliittoa vastaan - -".

Tannerin punnusten ja Niukkasen avaimen sijasta voimme tarttua myös kiikariin, tarkastella tähtiä ja tehdä horoskooppeja. Yhtä todennäköisiin tuloksiin pääsemme astrologiankin avulla, tai vaikkapa kiromantian. Ensinnäkin avunpyyntö länsivalloille ei olisi meitä hyödyttänyt, koska tuo apu tuskin olisi päässyt perille. Eihän Moskovan rauhasta ollut kulunut kuukauttakaan, kun Saksa jo miehitti Norjan; mikäli Ranskasta ja Englannista olisi lähtenyt joukkoja Suomeen, olisi miehitys tapahtunut aikaisemmin. Mutta vaikka nuo muutamatkymmenettuhannet miehet olisivatkin onnistuneet pääsemään Suomeen, Narvikin tai Petsamon kautta tai ilmateitse, ei sen sittenkään olisi tarvinnut merkitä Neuvostoliiton ja länsivaltojen välistä sotaa. Olisihan täällä voinut syntyä samanlainen tilanne kuin Koreassa, missä kiinalaiset ja amerikkalaiset (valtaosaltaan) joukot ovat vastatusten ilman, että Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä vallitsee sota. Saksa ehkä olisi pysynyt välittömästi Suomen selkkauksesta syrjässä, vaan antanut länsivaltojen ja Neuvostoliiton kuluttaa voimiaan suomalaisella maaperällä; Blücher osoittaa kirjassaan, että sodan pitkittymisestä Suomessa olisi ollut Saksalle etua. Länsivaltojen apu olisi pannut venäläisten lisäämään joukkojaan Suomessa. Leningradin sotilaspiirin `finskaja kampanija` (Suomen retki), jollaisena venäläinen kirjallisuus näyttää Suomen talvisotaa pitävän, olisi voinut laajentua Neuvostoliiton todelliseksi sodaksi (voina) Suomea vastaan. Siinä kamppailussa olisi sekä maamme että kansamme kärsinyt hirvittävän tuhon.

Mutta vaikka Neuvostoliitto olisi Saksan rinnalla joutunut täysin avoimeenkin sotaan länsivaltoja vastaan, ei se olisi helpottanut meidän asemaamme. Yhdessä nämä kaksi suurvaltaa olisivat nujertaneet myöskin Englannin ja jakaneet Euroopan keskenään. Suomen itsenäisyys olisi silloin mennyt. Seuraava askel olisi kenties ollut - nykyisentapaisen maailmankriisin jälkeen - Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota. Mutta vaikkapa Saksa siinä olisi, olettakaamme, voittanut Neuvostoliiton, ei Suomi olisi saanut takaisin itsenäisyyttään - meitä olisi odottanut siirtomaan kohtalo, sama, mikä Saksan suunnitelmien mukaan oli edessään Puolalla, Eestillä, Latvialla, Liettualla ja Ukrainalla. Emmehän kansallissosialistisen opin mukaan olleet edes `arjalaisia`, vaan jotakin alempaa rotua.

Niukkasen mielestä länsivaltojen apu olisi voinut antaa meille "kunnollisen", "lopullisen" ja "kestävän" rauhan. Rauha kyllä saattaa olla kunnollinen, kohtuullinen ja edullinen, mutta mitään lopullista ja kestävää rauhaa ei ainakaan tähänastisessa maailmanhistoriassa ole ollut. Mitä takeita on siitä, että edullisempi rauhansopimus kuin Moskovassa maaliskuussa saneltu olisi pelastanut meidät jatkosodalta? Vaikka olisimmekin ehkä selviytyneet ainoastaan Hangon ja Karjalan kannaksen osittaisella menetyksellä, olisi revanssiajatus silti jäänyt kytemään ja Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon se yhdessä Suur-Suomi-haaveen kanssa olisi puhjennut ilmiliekkiin. Mikäli hallitus ja eduskunta olisivat asettuneet vastustamaan yhtymistä sotaan Saksan rinnalle, olisi täällä voinut tapahtua oikeistovallankaappaus, jonka toimeenpanemiseen Saksa kyllä olisi antanut auliisti apuaan. Sisäiset levottomuudet olisivat tuoneet mukaansa myöskin saksalaismiehityksen. Romahduksen sitten tapahduttua saksalaiset joukot olisivat perääntyessään tehneet samanlaista tuhoa kuin Lapissakin. Neuvostoarmeija olisi tietysti seurannut saksalaisten jäljessä. Sen jälkeen Suomesta olisi tullut joko "sosialistinen neuvostotasavalta" tai "kansandemokratia" presidenttinään Otto Ville Kuusinen.

Niukkasen kirja, samoin kuin Tannerinkin, on siitä hyvä, että paitsi vilkkaaseen keskusteluun se on omiaan yllyttämään tämäntapaiseen älynvoimisteluun. Niitä tyhjiä aukkoja, joita talvisodan poliittisessa historiassa edelleenkin on, ei tämäkään kirja ole voinut täyttää. Emme saa siitä, sen enempää kuin Tanneriltakaan, valaisua kahteen tärkeään kysymykseen: Mistä syystä Neuvostoliitto tarjosi meille rauhaa jo tammikuun lopussa? Ja mistä syystä Neuvostoliitto jätti maamme valloittamatta, mikä oli sen alkuperäinen tarkoitus, vaan työntäen syrjään asettamansa Kuusisen hallituksen teki rauhan Ryti-Tannerin hallituksen kanssa? Muitakin samantapaisia kysymyksiä voidaan tehdä. Niihin ei tarjoa meille vastausta venäläinenkään kirjallisuus. Se sisältää kylläkin runsaasti talvisodassa mukanaolleiden taistelukuvauksia, mutta selvitystä itse sodan poliittisesta taustasta hyvin vähän; ne asiasta julkaistut kirjaset, jotka ovat käytettävissämme, eivät sisällä muuta kuin monesti toistettuja ylimalkaisuuksia. Tyhjiä aukkoja talvisodan historiassa eivät voi täyttää muut kuin Neuvostoliiton johtavat valtiomiehet. Mutta heillä tuskin on aikaa kirjoitella muistelmiaan niinkuin on ollut Tannerilla ja Niukkasella.