Puheenvuoro eduskunnassa 5.6.1939

Herra varapuhemies! Kun eräiltä tahoilta on pyritty todistelemaan, että kansanvaltainen valtiokäsitys ei tunne sellaisia toimenpiteitä, jotka tasavallan suojelulaki tekee poikkeuksellisesti mahdolliseksi, lienee syytä tarkastella pitääkö tällainen väite paikkansa (Eduskunnasta: Varmasti!).

Kansanvalta perustuu pyrkimykseen sallia valtion piirissä kansalaisten vapaasti omaksua mikä valtiollinen kanta tahansa ja sen mukaisesti vapaasti määrätä valtiovallasta, joka kuuluu kansalle ja on siis kansan määrättävissä. Kansanvaltaisissa maissa sallitaan poliittinen vapaus ja erilaiset poliittiset käsitykset valtiovallan johtamisen suunnasta. Normaali demokratia ei yleensä rajoita kansalaistensa valtiollista toimintavapautta.

Suomen uudemmassa valtioelämässä on tällainen rajoittamaton valtiollinen vapaus ollut erittäin tehokkaasti turvattu ja se on perustunut kansan vakaantuneeseen mielipiteeseen. Tämä on aiheutunut nimenomaan siitä erikoisasemasta, jossa Suomi oli Venäjään liitettynä suuriruhtinaskuntana. Maan autonomia oli säilytettävissä ainoastaan siten, että kansalaisvapaudet tehtiin mahdollisimman laajoiksi ja niiden loukkaamattomuus turvattiin. Ainoa valtatekijä, joka saattoi kansalaisten vapautta loukata, oli Venäjä ja sen vuoksi koko kansan yksimielisenä tahtona oli turvata mahdollisimman rajoittamaton valtiollinen vapaus. Jokainen, jolle Suomen vapaus oli läheinen, oli silloin velvollinen taistelemaan kansalaisvapauksien puolesta, joiden loukkaamattomuus oli suomalaisen politiikan korkein päämäärä.

Kun Suomi saavutti itsenäisyytensä muuttui valtiollinen asemamme täydellisesti. Suomen valtion ensisijaiseksi tehtäväksi tuli valtion itsenäisyyden säilyttäminen, turvaaminen ja puolustaminen. Mutta tämä tehtävä ei enää ollutkaan suoritettavissa rajoittamattoman valtiollisen toimintavapauden merkeissä, sillä rajan takaa alettiin pian johtaa liikettä, jonka tarkoituksena oli itsenäisyytemme tuhoaminen ja kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme kumoaminen. Tämä liike käytti hyväkseen juuri kansalaisvapauksien rajoittamattomuutta ja avomielisesti julistettiin sen taholta, että demokratian kukistaminen oli tapahtuva demokratian salliman vapauden turvin. Vaikka kenellekään ei jäänyt epätietoiseksi, etteikö kommunistien tarkoituksena ollut kansanvaltamme kukistaminen, ei valtiollisten johtajiemme ollut helppo vapautua siitä ideologiasta, joka oli syöpynyt veriin Venäjän-vallan aikana, ja siksi kansalaisvapauksien väärinkäyttö kansan vapauden tuhoamiseksi oli meillä sallittu aina vuoteen 1930 saakka.

Kesästä 1930, jolloin kommunistien julkinen toiminta lopetettiin valtiovallan toimenpiteillä (Ed. Kares: Valtiopetoksellisena!), on paljon keskusteltu ja sen kesän tapauksia juuri kansanvaltaiselta taholta arvosteltu. Kieltämättä arvostelulle, vieläpä ankarallekin, on olemassa täysi peruste. Ne käsittämättömiltä tuntuvat väkivaltatyöt, jotka sinä kesänä suoritettiin, oikeuttavat lausumaan ankaran tuomion, ja se poliittinen taantumus, joka noina vuosina yritti päästä valtaan, olisi varmasti koitunut onnettomuudeksi koko yhteiskunnallemme. Mutta myönteisenä puolena, joka ulottaa tervehdyttävän vaikutuksensa vielä tähän päivään saakka ja tulevaisuuteenkin, on noilta ajoilta säilynyt kansalaisille ja valtiovallalle selkeentynyt vakaumus kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme puolustamisen oikeutuksesta ja välttämättömyydestä. Kommunismi pyrki kansalaisille turvattujen kansalaisvapauksien hyväksikäyttämisellä luomaan kommunististen ainesten väkivallan, se on hävittämään kansalaisvapaudet. Valtiovalta katsoi oikeudekseen ja velvollisuudekseen estää valtiollisten vapauksien väärinkäytön ja lopetti kommunistien toiminnan.

Mihin tämä valtiovallan menettely perustui? Eikö se tietänyt väkivaltaa kansanvaltaisille periaatteille, jotka sallivat täydellisen valtiollisen vapauden (Ed. Salmiala: Valtiopetos ja maanpetos!)? - Yskittääkö ed. Salmialaa?

Normaalisissa oloissa kansanvalta sallii täydet valtiolliset vapaudet jokaiselle kansalaiselle, mutta silloin kun valtiossa esiintyy mielpidesuunta, joka uhkaa tuhota kansanvallan, silloin valtiolla täytyy olla oikeus tarpeen tullen turvautua vapauden rajoituksiin ja pakkokeinoihinkin kansanvallan puolustamiseksi. Kansanvaltaiseen valtioelämään kuuluu olennaisena ehdottomana osana se, että kaikki osapuolet tunnustavat pitävänsä kunniassa valtiojärjestyksen kansanvaltaisen perussäännön. Kukin sitoutuu ylläpitämään valtiossa kansalaisvapauksia, niin että vähemmistö enemmistöksi päästessään sallii vähemmistöksi jääneen uudelleen päästä enemmistöksi samojen edellytysten mukaan kuin se itse saavutti enemmistön, toisin sanoen, kansanvalta on mahdollinen täydessä laajuudessaan ainoastaan sillä edellytyksellä, että kaikki siinä vaikuttavat voimat haluavat säilyttää kansanvallan. Mutta jos yksikin osapuoli julistaa valtaan päästyään tekevänsä kansanvallasta lopun, silloin on kansanvaltaisella valtiolla oikeus rajoittaa tällaisen liikkeen toimintaa ja puolustaa olemassaoloaan. Tätä oikeuttaan käytti suomalainen demokratia vuonna 1930, ja siinä on nähtävissä näiden vaiherikkaiden päivien positiivinen puoli.

Mutta tekisi väärin, jos ummistaisi silmät siltä tosiasialta, että kansanvallan vastainen mieliala pääsi kommunistien poistamisen varjolla esille oikeistomme erään osan parissa.  Sitä oli keväällä 1930 riittävän paljon kyetäkseen rauhattomissa oloissa saattamaan järkytyksen valtaan koko yhteiskuntamme. Sitä esiintyi v. 1932 ja sitä on jatkuvasti esiintynyt tähän päivään saakka, vaikka Suomen kansan kansanvaltainen mieliala on vaikuttanut ensiksikin sen, etteivät kansanvallan vastaiset kaavailut ole saavuttaneet kannatusta, ja toiseksi sen eriskummallisen rintamanmuutoksen, että kansanvallan vastaiset voimat pyrkivät nyt toimimaan kansanvallan varjolla. Mutta tämä piilosillaolo ei näytä tuovan odotettua tulosta.

Olen tahtonut esittää tämän perustelun, jotta voitaisiin havaita, että ne, jotka ovat aikoinaan asettuneet vastustamaan kommunistien taholta harjoitettua kansanvallan vastaista toimintaa, ovat oikeutetut, vieläpä velvoitetutkin, vastustamaan muultakin taholta harjoitettua kansanvallalle vihamielistä toimintaa (Oikealta: Ei ollut kysymys kansanvallasta!). Jos siis jokin ryhmä etukäteen asettuu niitä valtuuksia vastaan, joita nykyisissä oloissa tarvitaan kansanvaltaisen valtiojärjestyksen puolustamiseksi, on se osoitus siitä, että tuo ryhmä näkee valtuuksissa esteen omalle valtiojärjestyksen vastaiselle toiminnalleen, vaikkapa sitä toimintaa harjoitettaisiinkin siinä laajuudessa, niin kuin tasavallan suojelulaki sanoo, nimittäin "sellaisessa muodossa tai laajuudessa, että se on vaaraksi valtakunnan ulkonaiselle turvallisuudelle tai muille valtakunnan elineduille".

Nyt on nähty se kumma, sanoisi joku, mutta ehkäpä se ei olekaan kumma, kun asiaa syvemmin tarkastellaan, että suojelulakia vastustetaan sekä äärimmäisen oikeistomme että äärimmäisen vasemmiston taholta. Mikäli olen voinut huomata, ovat eräät vasemmistolehdet, "Tulenkantaja" kai ensisijaisesti, ja IKL nyt yhteisrintamassa, tasavallan suojelulakia käsiteltäessä, muka kansanvallan puolesta. Tuntuu siltä, niinkuin äärimmäisiä vasemmistopiirejä, nimenomaan niitä, jotka esiintyvät "tulenkantajain"-nimellä, näyttäisi alkavan vanha suola janottaa. Jos kansanvalta jätetään sen suojelun varaan, jonka toiselta puolelta "tulenkantajat" ja toiselta puolelta IKL sille antavat, niin pian tulee varmaankin aika, jolloin on syytä aivan vakavissaan puhua kansalaisrauhan eikä vain kansalaisvapauden puolesta.

Täällä on eräs edustaja sanonut, että suojelulain hyväksyminen merkitsee luopumista demokraattisesta ja liberaalisesta käsityksestä. Tämä on täysin perätön väite. Esimerkiksi sellaisessa maassa kuin Sveitsi, jonka demokraattista valtiojärjestystä ei voitane asettaa epäilyksenalaiseksi, on ollut pakko ryhtyä toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on kansanvallan turvaaminen ja jotka toimenpiteet ovat vähintään yhtä radikaaleja kuin nyt kysymyksessäoleva tasavallan suojelulaki. Lisäksi Tanskassa on esitetty myöskin toimenpiteitä, jotka tietäisivät kansanvallan suojelemista. On mielenkiintoista lukea eräs ote tanskalaisesta sanomalehdestä, joka käsitteli tätä samaa kysymystä, minkä ed. Kivimäki nimenomaisesti täällä esitti. Tuossa sanomalehtileikkeleessä mainitaan, "Politiken", siis lehti, joka oli vastustanut toimenpiteitä, "on sanonut, että jotkut tahtovat suojella kansanaatteilla, mutta meidän kokemuksemme on sellainen, että kansanvaltaa suojellaan paremmin voimalla ja lujalla tahdolla kuin sanoilla. Aika ei ole sama kuin iloisina päivinä ennen vuotta 1914, ja kansanvallan vastustajatkin ovat nyt toisenlaiset. Me tunnustamme, että jos valittavanamme on, annammeko kansanvallan sortua, vai onko annettava kansanvallan pysähdyttää sortuvat voimat voimakeinoilla, niin me valitsemme jälkimmäisen."

Kun tasavallan suojelulain käsittelyn yhteydessä on IKL:n taholta saatettu keskustelun alaiseksi myöskin IKL:n lakkauttamisasia ja väitetty, että nyt esillä olevan lain tarkoituksena on antaa hallitukselle valtuudet IKL:n lakkauttamiseen muuten kuin oikeudenkäyntitietä käyttäen, niin sallinee herra varapuhemies, että tarkastelen tätä väitettä. Erityisesti on silloin tarpeellista valaista kysymystä, onko tasavallan suojelulakia edes mahdollista käyttää IKL:n lakkauttamiseen tai sen toiminnan estämiseen niiden syiden nojalla, jotka ovat olleet perusteena IKL:n lakkauttamisvaatimuksella (Ed. Kares: Sille ei ole ollut mitään perusteita, laillisia perusteita!).

IKL:n lakkauttamisvaatimuksen perusteina oli 1) se, että IKL:n järjestö oli ryhtynyt jatkamaan korkeimman oikeuden 14 päivänä kesäkuuta 1935 antamalla päätöksellä lakkautetun Lapuan Liike r.y. -nimisen yhdistyksen lainvastaiseksi todettua toimintaa (Ed. Kares: Joka ei ollut totta!). 2) että IKL:n järjestö oli omaksunut Helsingin kaupungin raastuvanoikeuden 27 päivänä toukokuuta antamalla lainvoiman saaneella päätöksellä lakkautetun aikaisemmin IKL:n itsenäisenä haaraosastona toimineen Sinimustat-nimisen rekisteröimättömän yhdistyksen toiminnan ja ryhtynyt jatkamaan myös tätä lain ja hyvän tavan vastaista toimintaa erittäinkin järjestön yhteyteen perustetuissa nuoriso-osastoissa; edelleen että IKL:n järjestön ja sen kanssa kiinteässä yhteistoiminnassa olleiden haaraosastojen tilaisuuksissa usean vuoden aikana järjestön toimihenkilöt ja jäsenet olivat esittäneet lain ja hyvien tapojen vastaisia lausuntoja; edelleen, että järjestön suoranaisen johdon alla olleissa sanomalehdissä oli myöskin jatkuvasti julkaistu lain ja hyvien tapojen vastaisia kirjoituksia; että IKL:n järjestön jäseniksi oli otettu ja sen toimintaan oli osallistunut sellaisia koululaisia, joilta on kielletty osanotto valtiolliseen toimintaan; ja vihdoin, että IKL:n jäsenet olivat järjestötilaisuuksissa rikkoneet kieltoa poliittisten tunnusmerkkien käyttämisestä julkisissa tilaisuuksissa.

Jos tarkastellaan näitä perusteita, niin ensiksikin mehän kaikki tiedämme, että Lapuan Liikkeen lakkauttaminen perustui Mäntsälän kapinayritykseen, joka nähtävästi suuremmitta vaikeuksitta olisi voitu saada juriidisestikin valtiopetokseksi, jos kommunistit olisivat pitkine ja lyhyine aseineen kokoontuneet esittämään valtiojärjestyksen muuttamista, hallituksen erottamista ja hallitussuunnan muuttamista, niinkuin Mäntsälässä tapahtui. IKL perustettiin Lapuan Liikkeen työn jatkamiseksi, siitähän ei voi olla eri mieltä. Nimenomaisesti IKL:n omat miehet ovat pitäneet aikaisemmin suorastaan kunnia-asianaan, että IKL jatkaa Lapuan Liikkeen työtä (Ed. Kares: Se on selvitetty oikeudessa!). Ilmekkäimmin on tämän asian lausunut ed. Kares, joka eräissä muistosanoissa lausui seuraavaa: "Avaramielisyyttä ja vaistojen terävyyttä osoitti vainajassa se, että hän empimättä osasi asettua sille jatkotielle, mitä isänmaallinen kansanliike merkitsee Lapuan Liikkeelle" (Ed. Kares: Se jatko on täysin erillinen!). Mutta ed. Kareskin on oikeudenkäynnin aikana joutunut hieman revideeraamaan ajatustaan (Ed. Kares: Siellä otettiin kaikki minun lausuntoni esille!). Karestahan käytettiin IKL:n lakkauttamisasiassa todistajana (Keskusta: Omassa asiassaan!), mikä oli kylläkin kokolailla varomattomasi tehty, sillä ed. Kareshan saatettiin varsin epämiellyttävään asemaan, kun hänet myöhemmin oli julistettava peräytystodistajaksi, koska havaittiin, että hän oli puhunut omassa asiassaan (Eduskunnassa naurua). Tässä todistajalausunnossaan ed. Kares oli jo huomattavasti pidättyvämpi kuin edellä lukemissani muistosanoissa. Todistajalausunnossaan hän ei tahtonut enää antaakaan kunniaa Lapuan Liikkeen jatkamisesta IKL:lle, vaan vaatimattomasti arveli, että kokoomuspuoluetta voidaan samalla tavoin kuin IKL:ääkin pitää Lapuan Liikkeen jatkajana (Eduskunnassa naurua). Edelleen ed. Kares selitti, että IKL on laajentanut Lapuan Liikkeen ohjelmaa. Kukaanhan ei ole edes väittänyt IKL:n jatkaneen juuri sitä toimintaa, jonka perusteella Lapuan Liike r.y:n lakkauttaminen tapahtui, vaan on lausuttu, että isänmaallinen kansanliike oli ryhtynyt jatkamaan lakkautetun Lapuan Liike r.y.-nimisen yhdistyksen lainvastaiseksi todettua toimintaa, mikä ei merkitse muuta kuin, että IKL oli ryhtynyt jatkamaan sellaisen lakkautetun yhdistyksen toimintaa, jonka toiminta oli todettu lainvastaiseksi. Eihän yhdistyslaki pidä lakkauttamisen edellytyksenä muuta kuin, että yhdistys on tarkoitettu lakia kiertäen jatkamaan jonkun lakkautetun yhdistyksen toimintaa katsomatta lainkaan tämän toiminnan yksityiskohtaiseen laatuun ja vielä vähemmän vaatimatta sen identtisyyttä lakkautetun yhdistyksen toiminnan kanssa.

Kun ottaa huomioon, mitä korkeimman oikeuden  kesäkuun 14 päivänä 1935 annetussa päätöksessä on sanottu, Lapuan Liike r.y:n lakkauttamisperusteista selvitetyksi, nimittäin, että "erinäiset maassa toimivan poliittisen kansanliikkeen, Lapuan Liikkeen, jota virallisesti edusti Lapuan Liike r.y:n johtohenkilöt, olivat syyllistyneet päätöksessä mainittuihin tekoihin, jotka osoittivat, että Lapuan Liike r.y. oli toiminut vastoin lakia, ja vertaa tätä siihen selvitykseen, joka on ollut sisäasiainministeriön toimenpiteiden perusteena, niin ei voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että nykyisin maassa toimiva poliittinen liike, isänmaallinen kansanliike, virallisine ja epävirallisine edustajineen on, paitsi muuta, myös suoranainen lakkautetun Lapuan liike r.y:n lakia kiertäen toimiva jatko".

Jos raastuvanoikeuden päätös, jonka mukaan IKL ei ole Lapuan Liikkeen jatko, todella on perustunut siihen, että IKL on laajentanut Lapuan Liikkeen toimintaa, tulee tuo päätös olemaan varmaankin erinomaisena ohjeena vastaisissa lain kiertämistapauksissa, sillä mikäänhän ei ole sen helpompaa kuin lisätä jokin erityinen toimintamuoto taikka joku ohjelmakohta sellaisen yhdistyksen toimintaan, joka tarkoittaa jatkaa lakia kiertäen lakkautetun yhdistyksen toimintaa. Lainsäännös, että kielletään lakia kiertäen jatkamasta jonkin yhdistyksen toimintaa, on tällöin menettänyt merkityksensä, tietenkin sillä edellytyksellä, että laki on kaikille sama (Ed. Simojoki: Pohjolan Mussoliini puhuu!).

Toinen peruste, jonka sisäasiainministeriö esitti IKL:n lakkauttamiseksi, käsitti n.s. Sinimusta-järjestön. - Me tulemme ed. Simojoki. - (Ed. Salmiala: Kuuluukohan tämä asiaan?). Sinimusta-järjestö oli IKL:n osa. IKL:n johtohan julkaisi jo tammikuussa 1933 julkilausuman, jossa selitettiin, että Sinimusta-järjestö on liitetty IKL:ään. Toiselta puolen Sinimusta-järjestön johtaja myöskin ilmoitti, että Sinimusta-järjestöt ovat IKL:n nuoriso-osastoja. Kun Sinimusta-järjestö lainvastaisen toiminnan vuoksi lakkautettiin, oli sisäministeriö sellaisen tosiasian edessä, että IKL:n haaraosasto oli lakkautettu, mutta pääjärjestö toimi. IKL:ään olisi jo silloin pitänyt kohdistaa lakkauttamisvaatimus, mutta sitä ei tehty, arvatenkin niistä syistä, jotka silloinen pääministeri esitti 22 päivänä marraskuuta viime vuonna täällä käyttämässään lausunnossa, johon ed. Pekkalakin äsken viittasi (Ed. Kares: Nämähän ovat kaikki oikeuden käsiteltävinä!).

Kun sisäasiainministeriö tammikuussa 1936 kielsi Sinimusta-järjestön toiminnan, ryhtyi IKL syksyllä 1936 perustamaan nuoriso-osasto-nimisiä alaosastoja. Ne saivat myöhemmin nimen Mustapaita-osastot. Julkisuudessa on esitetty runsaasti todistuksia siitä, että IKL:n nuoriso-osastot, Mustapaidat, ovat yhtä kuin Sinimusta-järjestö, ja lisäksi on tiedossa, että IKL:n johdon ja Mustapaitojen kesken on ollut runsaasti erimielisyyksiä siitä, missä laajuudessa olisi julkisuudessa esiinnyttävä, koska helposti tulee tieto, että tämä uusi järjestö onkin lakkautetun järjestön jatko. On esitetty nimenomaan täysi ja luotettava selvitys siitä, että nämä kaksi järjestöä, Sinimusta-järjestö ja Mustapaita-järjestö, ovat ohjelmaltaan ja päämäärältään samat, että niillä on samat toimintamuodot, että jäsenet ovat suurelta osalta samat ja että sama johto on miltei miehestä mieheen. Kaikkien niiden tunnusmerkkien osalta, joiden nojalla yhdistystoiminnan voidaan olevan jatkoa toiselle, on Mustapaita- ja Sinimustajärjestöjen välillä ehdoton pitävyys. Voidaankin siis sanoa, että jos lainsäätäjä on edellyttänyt, että lakia kiertäen voidaan jatkaa jonkun lakkautetun yhdistyksen toimintaa, on nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa se tapahtunut ja tämä kaikki on myös näytetty toteen, vieläpä niin uskottavilla todistuksilla kuin syytettyjen omilla sanoilla. Tuomioistuimille ei laki jätä mitään harkinnan varaa tämän lakkauttamisperusteen osalta. Jos tuomioistuin on antanut toisenlaisen päätöksen, on se hyvin valitettavaa, ei tämän yksityistapauksen osalta, sillä se järjestyy, vaan tuomioistuimen itsensä kannalta (IKL:stä: Oi, oi! - Ed. Salmiala: Kuinka se järjestyy?).

Edelleen esitettiin perusteita siitä, että IKL on toiminut lakia ja hyviä tapoja vastaan. Raastuvanoikeus toteaa, että puolueen julkisissa tilaisuuksissa on esitetty, kuin myös IKL:n äänenkannattajissa julkaistu, lain ja hyvien tapojen vastaisia lausuntoja, mutta vähäisessä määrin, joten ei lakkauttamispäätöstä vahvisteta. Samoin koululaisten toimiminen IKL:n jäseninä ja puserolakien rikkominen on todettu, mutta oikeus katsoo, että on ryhdytty toimenpiteisiin, ettei tällaista rikkomista vastaisuudessa tapahdu.

On merkille pantavaa, että väliaikaista lakkauttamiskysymystä käsitellessään raastuvanoikeus lausuu, että IKL:n ja sen haaraosastojen julkisissa tilaisuuksissa ei, eikä IKL:n suoranaisen johdon alla olleiksi väitetyissä sanomalehdissä, ollut esitetty sisällykseltään sellaisia valtiovaltaa ja viranomaisia arvostelevia lausuntoja, ettei niitä saisi kansanvaltaisessa maassa esiintuoda, joskin ne joskus on esitetty sopimattomassa sävyssä. Tätä poliittista perustelua, joka muistuttaa eräiden ulkomaiden tuomioistuinten päätösten perusteluja, ei enää toki toisteta. Nyt vähälukuisuus katsotaan siksi syyksi, jonka perusteella ei voida lakkauttamispäätöstä vahvistaa.

Koululaisten osanoton osalta on myöskin muuttunut peruste. Väliaikaista lakkauttamiskieltoa käsiteltäessä katsottiin, että osanotto on ollut vähäistä, mutta kun esitettiin todistuksia, ettei tämä osanotto olekaan ollut vähäistä, esitettiinpä näytöksiä, että kokonaisia osastoja oli sellaisia, joissa oli ainoastaan koululaisia ja että myös IKL:n johtohenkilöillä oli tästä tiedot, niin ei enää raastuvanoikeus voinut katsoa tällaista menettelyä vähäiseksi, vaan katsoi näytetyn, että oli ryhdytty toimenpiteisiin näiden yritysten estämiseksi toistumasta (Ed. Kares: Eihän suojelulaki koske IKL:ää.)

Yhtäkään niistä perusteista, jotka raastuvanoikeudelle esitettiin IKL:n lakkauttamisasiassa, ei siis raastuvanoikeuden mielestä ole olemassa, mutta sitä vastoin IKL-niminen rekisteröimätön yhdistys katsotaan olemasaolevaksi (IKL:stä: Onko tämä suojelulakia?). Me käsittelemme koko ajan sitä. - (Ed. Kares: Eihän suojelulaki koske IKL:ää!). IKL:n organisatiota tutkittaessa voidaan havaita se erikoislaatuinen yritys, mihin oli ollut pakko turvautua jo puoluetta perustettaessa. Ei mikään muu kuin sellainen yhdistys, jolla on jotakin salattava ja jolla on käytettävänään rikosoikeuden professorin asiantuntemus, järjestä organisatiotaan niinkuin IKL on tehnyt. IKL on organisoitu siten, että voidaan todeta, että tarkoitus alusta alkaen on ollut se, että lakkauttaminen tehtäisiin niin vaikeaksi kuin suinkin ja sen vaikutukset voitaisiin rajoittaa mahdollisimman vähiin ja lakkauttaminen sellaisenaan tehtäisiin niin mutkikkaaksi, ettei mikään viranomainen uskalla siihen ryhtyä. Vaikka kyseessä on valtiollinen puolue, vieläpä kiinteämmin järjestetty kuin mikään toinen, ei ole olemassa mitään kylttejä, milloin tarvitaan rekisteröityjä yhdistyksiä. Nämä paikallisyhdistykset eivät toimi, mutta kyllä IKL:n n.s. järjestöosa, jolla ei ole rekisteröidyn yhdistyksen oikeuksia. Järjestöosaan kuuluva alin toimielin on paikallisosasto, joka peittää täysin paikallisyhdistyksen, m.m. jäsenet ovat samat ja rakentuu johtajaperiaatteelle. Kun lakkautus tulisi esiin - - -

Ensimmäinen varapuhemies: Eiköhän pitäisi palautua tasavallan suojelulakiin.

Puhuja: Tarkoitukseni on esittää juuri niitä perusteita, joilla IKL:n lakkauttamisvaatimusta on perusteltu, ja myöskin näyttää se, ettei tasavallan suojelulaki niihin perusteisiin sovellu. Jos herra varapuhemies katsoo, että se ei kuulu asiaan, minä en tietenkään sitä tee (Eduskunnassa hälinää).

Ensimmäinen varapuhemies: Pyydän eduskuntaa järjestykseen.

Puhuja: Tarkoitukseni oli tarkastella niitä perusteita, joiden nojalla IKL on vaadittu lakkautettavaksi, siinä tarkoituksessa, että voitaisiin tutkia kohta kohdalta, onko tasavallan suojelulakia mahdollisuus käyttää IKL:n lakkauttamiseksi näillä perusteilla.

Suojelulakihan säätää, että milloin valtakuntaa uhkaa ulkonainen vaara taikka kiihoitustoiminta, joka tähtää voimassaolevan valtiojärjestyksen järkyttämiseen tai kumoamiseen taikka koskee valtakunnan suhteita muihin valtioihin, harjoitetaan sellaisessa muodossa tai laajuudessa, että se on vaaraksi valtakunnan ulkonaiselle turvallisuudelle tai muille valtakunnan elineduille, on tasavallan presidentillä oikeus käyttää hänelle laissa ehdotettuja valtuuksia.

Kun tarkastamme lain sanamuotoa, täytyy tulla siihen lopputulokseen, että tasavallan suojelulakia ei voida käyttää taannehtivasti, se on: niiden perusteiden, joiden nojalla suojelulaissa esitettyjä valtuuksia voidaan käyttää, on täytynyt tapahtua lain voimassaolon aikana. Sitäpaitsi kun suojelulaki ei käsitä toimenpiteitä yhdistyksiin saakka, niin täytyy olla selvillä, että ne perusteet, joilla IKL:n lakkauttamista on vaadittu, eivät voi tulla kysymykseen, milloin tasavallan suojelulakia haluttaisiin käyttää. (Ed. von Frenckell: Mitä on takataskussa?). Ne toimenpiteet tai ne perusteet, joita on esitetty IKL:n lakkauttamiseksi, ovat tapahtuneet ennen suojelulain voimaantuloa, ja niiden nojaan ei valtuuksien käyttämistä voi näin ollen perustaa. Jos siis tuomioistuin lainvoimaisesti katsoo, ettei IKL:ää ole tarkoitettu lakia kiertäen jatkamaan lakkautetun Lapuan Liikkeen toimintaa, ettei IKL ole yhtä kuin lakkautettu Sinimustat-järjestö, ettei IKL:n nuoriso-osastot Mustapaidat ole tarkoitettu lakia kiertäen jatkamaan lakkautetun Sinimustat-järjestön toimintaa tai edelleen ettei IKL tehdessään itsensä syypääksi rikollisiin tekoihin ole toiminut lakia ja hyviä tapoja vastaan, niin on asia tältä osalta loppuun käsitelty. Suojelulakia ei voida käyttää näiden seikkojen vuoksi IKL:n lakkauttamiseksi, mutta jos IKL samaten kuin mikä muu liike tahansa lain voimassaolon aikana ryhtyy toimenpiteisiin jotka ovat omiaan antamaan hallitukselle sellaiset valtuuksien käyttämismahdollisuudet, mitkä tasavallan suojelulaki edellyttää, silloinhan on kysymyksessä lain voimassaolon aikana sattuneet seikat ja ne perustavat tietenkin valtuuksien käyttämisen. Tämä on selvää tietenkin, IKL:n johdolle, jonka juriidinen asiantuntemus on tunnetusti suuri ja asianajajataito hyvin tarpeellinen.

Kun IKL:n taholta nyt vastustetaan tasavallan suojelulain vahvistamista, ei se siis voi perustua siihen olettamukseen, että suojelulakia voitaisiin käyttää IKL:n lakkauttamiseen niiden perusteiden nojalla, jotka on alistettu oikeuden tutkittavaksi. Näin ollen emme voi nähdä IKL:llä olevan muuta syytä vastustaa suojelulain vahvistamista kuin varata itselleen mahdollisuus toimia tulevaisuudessa tasavallan suojelulakia vastaan. Kun suojelulaissa edellytettyjen valtuuksien käyttäminen on mahdollinen, kuten laissa sanotaan, ainoastaan sillä edellytyksellä, että kiihoitustoimintaa harjoitetaan sellaisessa muodossa tai laajuudessa, että se voi olla vaaraksi valtakunnan ulkonaiselle turvallisuudelle tai muille valtakunnan elineduille, on todellakin pitkällemenevää poliittista vaativaisuutta, kun halutaan varata kiihoitusmahdollisuutta siihen määrään saakka, että tuo kiihoitus on vaaraksi valtakunnan turvallisuudelle. Tässä on nyt siitä kysymys.

IKL:n lakkauttamisjutun ja tasavallan suojelulain yhteydessä on virinnyt keskustelu tuomioistuinten loukkaamattomuudesta. Erikoisesti IKL:n taholla on aherrettu tuomioistuinten puolustamisessa. Jos tuo aherrus olisi jo aikaisemminkin kuulunut IKL:n hyveisiin, olisi sille syytä antaa arvoa, mutta harvoin annetaan tuomioistuimen päätöksille ankarampaa moitetta kuin IKL:n taholta annettiin v. 1936, jolloin Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi AKS:n n.s. päällikön vankeusrangaistukseen osanotosta Viron vallankaappaushankkeiden avustamiseen. Juristina en voi olla muuta mieltä kuin sitä, että tuomioistuintemme loukkaamattomuus on säilytettävä, mutta tuo erikoisasema asettaa myöskin velvoituksia tuomioistuimille itselleen. Jos tuomioistuimet eivät tätä velvoitusta jaksa täyttää, niin jokainen oikein ajatteleva kansalainen joutuu asettamaan oikeuden loukkaamattomuuden korkeammalle kuin tuomioistuimen loukkaamattomuuden (Eduskunnasta: Ja voi siinäkin erehtyä! - Lehteriltä kättentaputuksia.).